”Ei ole pidettävä vahingollisena sitä, että hiippakunnan seurakunnissa, sen papiston ja valveutuneitten kristittyjen parissa, samoin kuin täällä kotipaikkansa saaneiden erilaisten kristillisten järjestöjen piirissä, vallitsee toisistaan kenties paljonkin poikkeavia ajatustapoja, kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä… Siten voi syntyä keskinäistä luottamusta, jossa ei vaadita yhdenmukaisuutta kaikessa…”
Näin ohjeistaa hiippakuntamme ensimmäinen piispa Martti Simojoki ensimmäisessä kiertokirjeessään vuonna 1959. Tunnen hänen lauseensa voimistavan itseäni hiippakuntamme kiertokirjeessä numero 440.
Elävä yhteisö ei rakennu pakotetun yksimielisyyden komennoin. Se rakentuu kiinnostuksestamme toinen toistemme ajatteluun ja erilaisten elämäntilanteittemme arvostamiseen. Jokainen luottamushenkilö on kirkollemme kokemusasiantuntija. He tuovat päätöksentekoomme myös seurakuntalaisten ja täällä asuvien äänet.
Elävä yhteisö ei kehity turhautumisen eikä käpertymisen keinoin. Se kehittyy, kun uskallamme nähdä vahvuutemme ja tunnistaa vajeemme. Oppisimmeko puhumaan kirkosta ja toinen toisistamme hyvää?
Elävä yhteisö ei hengitä kvartaalimittareiden eikä tilastovuoristoratojen ahdistuksessa. Sen hengitys tarvitsee luottamusta, kysymyksiä, keskeneräisyyden kestämistä ja iloa.
Me tarvitsemme toisiamme. Ja Jumala tarvitsee meitä.
Tässä syvämerkityksellisessä vuorovaikutuksessa siunaus kulkee kanssamme ja kauttamme.
Tällä tiellä kanssanne,
irja