Uhkakuvia ja viholliskuvia. Kyräilyä ja kyttäystä. Näköalattomuutta ja sisäistä vapinaa. Tätä kohtaan päivittäin sähköpostini äärellä. Viestien määrä on kasvaa kuukausittain kuin valtion velka. Velasta tässäkin kai kysymys – ihminen velkoo saataviaan, pukee puutteensa vihaksi.
Mitä meille on tapahtumassa?
Olemmeko me muuttumassa poteroporukaksi? Kansaksi, joka huutelee herjoja ja heittelee ilkeämielisyyksiä toisille, kaikille sellaisille, jotka eivät halua tai joita ei haluta itselle tutuksi tulleeseen poteroon?
Meiltä putoaa pohja pois, jos erkaannumme liiaksi toistemme todellisuuksista emmekä tunnista toistemme hyvinvoinnin tai pahoinvoinnin peruskoodeja. Sosiaalinen pääoma, tuo yhteiskunnan liima, tarvitsee riittävää vuorovaikutusta erilaisten kesken. Menetämme tuon yhteenkuuluvuutta tuovan liiman, sosiaalisten ja taloudellistenkin innovaatioiden perusvoiman, jos liima muuttuu limaksi: inhoamme, kun olisi aika innostua erilaisten kosketuspintojen kohdatessa ja avatessa mahdollisuuden uusiin oivalluksiin. Menneisyydessä ja juurissamme on voimavaramme, mutta vitamiinimme saamme uusiin käsiin tarttumalla ja tuoreisiin toiveisiin tutustumalla.
Kohtaan postissani kolmea päävajetta:
- tavallisuusvaje, turvallisuusvaje ja luottamusvaje.
Tarvitsemmeko me sosiaalisen pääomamme vahvistamiseksi arkipäivän iloja ja luottamusloikkia?
Näihin toki tarvitaan poliittista tahtotilaa, resursseja ja yhteiskunnallisia toimia, mutta mikään näistä ei toteudu ilman meidän kansalaisten arkivalintoja. Turvallinen tulevaisuus ei rakennu komiteamietinnöin eikä piispojen julkilausumin; ei se ole edes budjettiraamien varassa. Se rakentuu meidän kansalaisten yhteistahdolla ja yhteisteoilla.
Kyselin jokin aika sitten nuorilta aikuisilta heidän tahtotilaansa siihen, miten Suomi voisi olla parempi paikka asua ja olla.
Oletin saavani toiveita digitalisaation nopeuttamisesta, kansainvälistymisen monipuolistamisesta, urakierron helpottamisesta. Yllätyin! Ja 63 vuotiaana opin läksyni: Älä oleta, vaan kysy. Älä luule, vaan kiinnostu.
”Meillä on tarve yhteiseen ateriointiin, ruokapöydän äärellä viipyilyyn ( ei gourmet illallisineen), vaan pieniin arkihetkiin naapurin, iäkkään kummitädin, eläkkeelle jääneiden työtovereiden kanssa. Arki-iloja! Olis niin kiva tehdä yhdessä jotakin kivaa ja hyvää!
Jäin miettimään näitä vastauksia… olemmeko me rakentaneet tulevaisuutemme ylimitoitetusti rakenneretoriikalle, organisaatio-olemiselle ja suunnittelulle? Entä, jos turvallinen tulevaisuus alkaisikin siitä, että kutsuisin kaupungin virkamiehen kotiini makaronilaatikolle tai piipahtaisin iltateelle sen lähinaapurini luo, jonka ovikello ei koskaan soi.
Me kaikki tarvitsemme nyt vitamiinia.
Näitä vitamiineja tunnistan ainakin kuudessa asiassa:
- on aika kiinnostua toistemme tarinoista, omasta ja sen erilaisen. Suomi on täynnä huikeita selviytymistarinoita. Miksi emme kiinnostuisi niistä? Miksi evakkotiensä kokenut Saimi, 95v, ei voisi kertoa tarinansa Villelle 15 v tai Ahmadille 35 v.
- pelko on inhimillistä ja ymmärrettävää. Uhkakuvien ja epävarmuuden keskellä pelko on erityisen ymmärrettävää. Pelko ei poistu pelkoa halveksimalla tai sen kieltämällä. Pelolla on aina viesti. On aika kiinnostua pelon kertomasta.
- ihmisten historiassa toistuu surullinen logiikka: köyhät ja tarvitsevat laitetaan toisiaan vastaan. Saamassani postissa kohtaan tämän. Kun vantaalainen yksinhuoltajaäiti kiukustuu minulle siitä, että puolustan turvapaikanhakijoita silloin, kun hän on kohtuuttoman valinnan edessä: ostaako itselleen verenpainelääkkeet vai lapsillensa aamujugurtit. Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Liian moni kokee tällä hetkellä, että oma hätä ja oman kodin ahdistus ei kiinnosta ketään.
- tarvitsemme myös suhteellisuudentajua. Jos levitämme eteemme ensi vuonna 100 vuotta täyttävän Suomen elinkaaren, saamme ehkä kansallisia selviytymisoivalluksia ja näkökulmaa yhteisen arkivastuun kantamiseen.
- olen havahtunut viime kuukausina suomalaisten sanaston muuttumiseen. Onko vihapuhe auraamassa tietä vihateoille? Estääkö ilkeämielinen herjanheitto meitä kuulemasta oleellista? Entä jos mykistymme tässä tikarienheiton viidakossa ja menetämme kykymme kuulla toisiamme ja itseämmekin. Sanat tekevät todellisuutta; sana jättää tunnejäljen. Olen siitä syvästi tietoinen, pelottavuuteen asti.
- On aika tehdä tila – tila sydämelliselle uteliaisuudelle, tila keskinäisten ennakkoluulojen kohtaamiselle. Avoimessa tilassa syntyvät innovaatiot, arkikeittiöissä ja poliittisissa ratkaisuissa. Mutta mitä on avoin tila?
Kysyessäni ”näitä Parempi Suomi”-vastauksia korvissani soi yhä 12 v lapsen kommentti: ”Mutta Suomihan on ihan hyvä maa.” Lapsen kommentti kosketti. Tämähän on se lahja, jolla maa vahvistaa tulevaisuutensa: ”Täähän on ihan hyvä maa”. Miten varmistamme, että tämä lause ja tunnejälki toimii ja toteutuu?
Jälkikaikuna korvissani soi globaali todellisuus: meille suomalaisille itsestäänselvyyksiä ovat puhdas vesi, turvallinen terveydenhoito, koulu kaikille.
Tämä kaikki on ihmiskunnan enemmistölle kaukaisia unelmia.
Palaan otsikkoon. Sanat luovat todellisuutta. Siksi me kaikki luomme todellisuutta, olemme arkivaikuttajia: minusta valittamisesta on aika siirtyä välittämiseen.
Me olemme uudessa tilanteessa; mutta paljon helpommassa, kuin moni kansalainen vuonna 1918 tai sotiemme vuosikymmen tragiikassa. Nuoret miehet rintamalla, naiset kotona, osa naisistakin vertavuotavan todellisuuden äärellä : kaikki ja jokainen kestävyytensä äärirajoilla.
Meillä on osaamiskertomuksia ja selviytymistarinoita.
Valittamisesta välittämiseen. Kyräilystä kohtaamisiin. Meillä on vahva sosiaalinen pääoma siihen. Tällä tiellä on yllätyksiä tarjolla. Mutta millaisia, se kaikki riippuu meistä!