Raamattu ei ole kertomuskooste eliitistä, rikkaista ja menestyneistä sankareista. Ei liioin kertomus alistetuista tai varjoihinsa mykistyneistä. Molemmista ihmisryhmistä löytyy toki Raamatussa esimerkkejä, mutta oleellista on, miten heitä kuvataan. Raamatussa itsestäänselvyys on se, että kaikenlaisilla ihmiskohtaloilla on nimi, kasvot ja paikkansa.
Raamatun narratiivi on johdonmukaisesti jakamisen, solidaarisuuden, toisistamme välittämisen ja yhteisöön kutsumisen korostamista. Muukalaisille on tehtävä tila ja kyntömaankin on saatava levätä joka seitsemäs vuosi.
Jeesuksen toimintakulttuuri oli ”äänen antamisen kulttuuria”. ”Mitä Sinä tahdot, että minä Sinulle tekisin”, näin kysyy Jeesus häpeällisen sairauden stigmaa kantavalta naiselta tai eristykseen joutuneelta vierasmaalaiselta.
Hän teki tilan puhumiselle, kertomiselle, nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle.
– Voiko, saako kirkolla olla mitään muuta asenneilmastoa tai toimintakulttuuria?
Kirkon varhaishistoria vahvistaa tämän asenteen osaksi kirkon ominta identiteettiä. Kaksi erilaista kieliryhmää alkoi alkuseurakunnassa kiistellä valikoivasta avunannosta: kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä siitä, että heidän leskiään syrjitään päivittäisessä ruokajakelussa. Asiaan oli saatava muutos, ja saatiinkin.
– Voiko, saako kirkon esityslista tai retoriikka unohtaa tämän alkuperäisen toimintatapansa? Toinen toistemme oikeudenmukainen kohteleminen on aina myös hengellinen ja teologinen kysymys.
Jeesuksen viestintästrategiassa näkyy vahvana ”luuseri-leimaa” kantavien ja ennakkoluulojen vankilaan joutuneiden nostaminen myönteiseen keskiöön. Heiltä meillä on opittavaa; ei siis meillä heille opetettavaa. Etnisesti halveksittu samarialainen asetettiin laupeuden esikuvaksi juutalaisten oppieliitin edessä. Stigmatisoitu nainen sai kutsun yhteisöön; Jeesus otti riskin ja palautti hänen kunniansa ja omanarvontuntonsa.
– Voiko, saako kirkko perääntyä tästä rohkeudesta; tehdä tilan, jossa kertomukset tulevat kuulluksi ja erilaiset elämänkokemukset tuovat asiantuntemuksensa tulevaisuutemme kehittämiseen, oikaisuliikkeittenkin tekemiseen.
Ihmisarvo on luovuttamaton, annettu ja pysyvä. Kirkon on tehtävä se selväksi sanoissaan ja saarnoissaan, mutta myös teoillaan ja toimenpiteillään. Työttömyyden, sairauden tai uupumuksen keskellä ihmisen persoona on arvokas, vuosikymmenten historian ja elämänkokemuksensa mukanaan kantava. Ihminen on muutakin kuin palkkakuitin, sairauskertomuksen tai toimeentulolomakkeen kokoinen. Ihminen ON. Ja näiden ihmistensä kanssa Jumala ei käy yt-neuvotteluja, ei kenenkään kanssa!