Sofie kiirehti ketterin askelin ylös tämän kirkon portaita. Askeleittensa ketteryys ei paljastanut sitä häpeää ja riistävää tuskaa, jota hän sisimmässään kantoi. Hänet nuo askeleensa johtivat tähän kirkkoon 160 vuotta sitten.
Lähes 99 vuotta sitten, koleana pakkasaamuna vuonna 1918 Tyyne ja Tuulikki istuivat tämän kirkon keskikäytävän eri puolilla. Toinen huivinsa, toinen hattunsa suojasta käytävän yli toisiaan kyräillen. Kumpikin tunnisti toisissaan käsittämättömän kivun, kun menettää poikansa naapurin vihan tähden. Eri puolilla käytävää, tuskansa kanssa kuitenkin samalla puolella.
Vuonna 1941 Tauno, Kerttu ja pieni Pirkko istuutuivat kirkkoon. Edes jonnekin, joka muistutti tuttua kaiken vieraan keskellä. Nämä seinät muistavat. Ne ovat todistaneet tuskasta, kaipuusta ja häpeästä, toki myös kukkeimman kevään onnesta.
Tämä kirkko – ja jokainen kirkko rakennuksena ja tunnetilana – on olemassa, jotta ihminen voi tulla tänne koko elämänkertomuksensa kanssa. Rahatta ja raportoinnitta. Aavistaa anteeksiantamuksen, ujosti yllättyä siitä, että katkeruus voi sulaa ja suru hellittää; hämmästyä siitä, että huominen kajastaa, kaikesta huolimatta. Me olemme nyt näiden seinien sisällä, jossa kaikkea on tapahtunut ja yhä tapahtuu. Mekin saamme tulla tänne kaikkemme kanssa. Valoinemme ja varjoinemme, epäilyinemme ja estoinemme. Esi-isiemme ja esiäitiemme tavoin. Täällä, tässä ja nyt, saa turvassa pohtia kristityn tietään ja omaa kutsumustaan. Ja kaikkea sitä, mikä ihmisen mieltä nyt kaihertaa tai kutkuttaa. Miettimisensä keskellä muistaa, että kirkon ydinviesti on myös kirkon työntekijälle tarjolla. Laupiaasti ja hyväntahtoisesti saamme katsella itseämme ja työtovereitamme. Avautua armoon. Se saa meidät kestämään omaa, toisten ja kirkkommekin keskeneräisyyttä.
”Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala.” Jumala luo tilaa ihmisten levolliselle hengittämiselle. Tällaisen tilan rakentamiseen pappiskutsumuksemme meitä kuljettaa, ja on kuljettanut. Juuri nyt tämä kirkko on täynnä näitä kertomuksia. Ja juuri nyt, tässä messussa, me saamme muistaa omia onnistumisiamme – ”niitä, joissa Jumalan rakastaminen kietoutui ihmisestä huolehtimiseen sekä hänen elämäntilanteensa kunnioittamiseen ja ihmisarvonsa puolustamiseen”. Mutta juuri tässä messussa saa muistaa myös sen, että uskoni välillä ohenee ja luottamukseni Jumalaan rapistuu. Silloin ei jaksa kohdata ja kantaa ihmisiä lähellä eikä kaukana. Jumalan rakastaminen on luottamusta. Tässä rakkaussuhteessa me kohtaamme laupeuden, hyvyyden ja ihmisystävällisyydessään loputtoman kärsivällisen Luojamme. Hän on täällä tänään. Juuri meitä varten.
”Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala.” Tuhannesti olemme kuulleet Jumalan rakastamisen kytkevän meidät kohtalonomaisesti toisiin ihmisiin. Erilaisiin ja kaikenlaisiin ihmisiin – siihen vieressä istuvaan, siihen rakastettuun, joka yhä kulkee vierellä tai jonka kanssa elämä vei erilleen; ja myös siihen seurakuntalaiseen, joka on hankala. Värisyttävän vahvasti myös heihin, jotka eivät täytä niitä kriteerietä, joita me koko ajan kiristämme ja heihin, joiden uudeksi nimeksi tarjoutuu BR eli budjettirasite. Jumalan rakastaminen ei nosta näkökenttäämme sakastin pöytää, ei liioin Primeä tai Kipaa.
Jumala nostaa horisonttiimme ihmisen, ihmisiä, ihmisryhmiä. He ovat peilimme: olenko armon ja oikeudenmukaisuuden puolella? Tuoksuuko lähelläni armo vai ahdistus, hellyys vai huoli, tuomio vai tervetulotoivotus? Jumalan palvelijan ja palvelijattaren kutsumus vie meidät rakentamaan tilan, jossa sydämellisyys, laupeus ja vieraanvaraisuus valloittavat mielen, heijastuvat esityslistoihimme ja toteutuvat arjessamme.
”Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala.” Jumalan rakastaminen on olemisen syvä taso; se ei ole suoritus, vaatimus eikä hengellinen tulostavoite. Se on antautumista yhdessä erilaisten ja kaikenlaisten ihmisten seurassa Jumalan yllätyksille. Meillä on suuri etuoikeus toteuttaa työtämme siinä ulottuvuudessa, jossa ilo ja inspiraatio nousee syvistä lähteistä ja jossa tuonpuoleisuuden tuoksu tavoittaa arjen. Tämä kutsumus on huikea!
Se avaa meille portit ihmiselämän syvimpään raadollisuuteen ja kauneimpaan iloon – koska Jumala on kaikessa tässä läsnä. Siksi meillä on rohkeus ja luottamus elää hänen maailmassaan. Jokaisella kadulla, jokaisella kylän raitilla, jokaisilla pelokkaiden pihoilla ja eristettyjen yksiöissä kuin myös valtansa ja vastuunsa paineissa työtään tekevien kabineteissa Jumala on tavattavissa. Kävisimmekö Häntä siellä tapaamassa?
”Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala.”