Rakkaat ystävät,

rakkaat Nok, Tuula ja Ansku, hyvät sukulaiset ja kaverit, hyvät Marko, Seija ja kaikki omaiset – täällä me olemme, puolison, pojan, veljen, ystävän ja työkaverin arkun äärellä. Mika Petteri Lehto, monille meistä Lepa. Myös minulle hän oli vuosikymmenten ajan niin ainutlaatuisen ja yksinkertaisen selkeästi ystävä nimeltä Lepa, että on melkein vaikea kutsua häntä Mikaksi.

Mika eli 55 vuotta. Meidän kaikkien mielestä elinvuosia annettiin liian vähän. Mutta paljon niihin mahtui. Mika puhui usein omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Itä-Pasilassa. Hänelle kaupungeilla, kaupunginosilla, paikoilla ja niiden yksityiskohdilla oli väliä. Yksittäinen osoite tai kortteli kertoi enemmän kuin vain asuin- tai leikkiympäristön. Se kertoi olemisen tavasta, tyylistä, luonteesta ja minuudesta. Kulloisessakin osoitteessa oli myös joku pitoisuus henkilötunnusta. Ja kulloiseenkin osoitteeseen liittyi kasa mahdollisuuksia, innostusta ja suuria näkyjä.

Paikasta kertomiseen liittyi aina noste. Hän kertoi siitä niin, että kuulija näki edessään jotain ainutlaatuista, innostavaa ja hienoa. Kun hän puhui Evankelisen opiston käytävistä Kalliossa, Lauttasaaren rannoista, Thaimaan viidakoista, Hervannan kerrostaloista, Kaisaniemenkatu kympin mahdollisuuksista, Agricolan kirkon välikatosta tai lopuksi Pöytyän Riihikosken vehnämyllystä, kuulija halusi mukaan. Tarinoissa ja kuvauksissa oli osoitteesta riippumatta aina noste, kertomukset kohottivat. Mika oli erinomaisen taitava tarinankertoja. Hänellä oli antiikin mestarikertojien kyky saada ihmiset tempaantumaan ja haltioitumaan – tätä taitoaan hän käytti kirkon rakennustyössään ja opetuksissaan.

Mika kertoi tarinoita seikkailuista koulujen ja rakenteilla olevien talojen pihoilla. Näytti ihostansa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuudenkin arpia – niitä taisi olla yli seitsemänkymmentä – ja kertoi, mihin kompastumiseen, uhkarohkeaan hyppyyn tai tappeluun jäljet liittyivät. Hän oli ylpeä historiastaan. Esitteli ruumiinsa elämänjälkiä kuin sotaveteraani; eletyn elämän jälkiä, jotka olivat muokanneet hänestä sellaisen, mitä hän oli. Jälkiä, joista hän oli ylpeä ja jälkiä, joista hän koki syyllisyyttä tai häpeää. Osa jäljistä näkyi iholla, osa kertomuksina hengen ja sielun arvista. Osaa näytettiin kaikille, osaa harvemmille ja oli osa, joka paljastettiin vain Jumalalle.

Mika tuli uskoon nuorena ja sillä oli käänteentekevä vaikutus hänen elämässään. Mikan elämänvalinnat olisivat voineet olla kovin erilaisia ilman Kristuksen väkevää kutsua. Mika oli mukana Paavalin seurakunnan nuorissa ja päätyi sitten ammattiopintojen ja mutkien kautta opiskelemaan kirkon nuorisotyötä evankeliseen opistoon. Kirkon nuorisotyössä Mikasta tuli kahdessa kaupungissa tuttu kasvo ja nimi. Mika muistetaan Hervannan seurakunnan nuorisotyöstä Tampereella ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyöstä täällä pääkaupungissa. Muuallakin Mika ehti töitä tehdä, mutta näistä kahdesta paikasta tuli hänen työuransa merkit.

Mikalla oli monella tavalla laaja ote ja iso näky työstänsä. Laaja ote siinä mielessä, että hänen vaikutuksensa ylitti seurakuntarajat ja kosketti koko kaupunkia. Ja laaja ote siinä mielessä, että Mikan lähipiiriin, työkavereihin, yhteistyökumppaneihin ja nuoriin kuului todella sekalainen seurakunta. Mika kokosi hyvin eri tavoin ajattelevia, erilaisista hengellisistä ja hengettömistä taustoista tulevia ja kaikin tavoin erilaisia ihmisiä ympärilleen.

Tähän selitys ei ollut varmaankaan Mikan oman olemuksen vaihtuvuus tai muokkautuvuus – hän oli hyvin pysyvä ja samanoloinen. Erilaiset ihmiset halusivat tulla Mikan mukaan, koska Mikalla oli iso näky, joka sisälsi myös halun tukea ihmisten omia unelmia.

Mikalla oli suuri näky ja täysin peloton tapa alkaa näkyään rakentaa. Kun tapasimme ensimmäistä kertaa syksyllä 1997, Mika halusi kävellä pieni musta muistikirja kädessään Helsingin ydinkeskustassa, tehdä kirjauksia ja etsiä sopivaa uutta nuortentilaa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun olimme kierrelleet keskellä kaupunkia ja katselleet Suomen kalleimpia kortteleita ja niiden kivijalkaliiketiloja, kysyin, että onko hän siis sopinut jonkun kanssa, että nuorille tehdään joku uusi tila? Hän totesi, että ei tietenkään ole, ensin pitää saada kirkas näky siitä, mitä ruvetaan yhdessä rakentamaan. Ei pidä kysyä lupaa, pitää sitten tarvittaessa pyytää anteeksi.

Mika sai muut mukaan. Jokainen kirkossa jotain unelmoinut tietää, kuinka vaikeaa on saada uutta ja merkittävää aikaiseksi. Mikan näky oli kirkas, mutta se oli kirkas myös niin, että muut halusivat sitä näkyä tukea. Mika halusi antaa tunnustusta niille, jotka tekivät päätöksiä. Hän arvosti seurakunnan johtajiaan ja kirkon virkamiehiä seurakuntayhtymässä ja luottamushenkilöitä, jotka mahdollistivat näkyjen toteutumisen. Hän ei ajatellut, että heidän tarvitsi olla etulinjassa tai näyttää samalta kuin hän itse, vaan viisaan taloudenhoitajan tavoin antaa mahdollisuuksia kasvulle ja tilaa tekijöille.

Mika oli erittäin kova tekemään töitä. Mika teki aina täydellä voimalla, eikä koskaan laskenut tehtyjä tunteja. Työtahti oli hurja riippumatta siitä, mitä työtä tehtiin – metallitöitä, betoni- tai pinnoitetöitä tai nuorisotyötä. Työ oli kutsumus ja siihen liittyi paitsi tekemisen myös aikaansaamisen eetos. Se, että lopputulos näyttää siltä, mitä on toivonut.

Mika oli hyvin karismaattinen ja otti ihmiset tosissaan. Monelle nuorelle hän oli melkein kuin isä tai veli. Ensi kohtaamisissa Mika usein hämmensi. Kun häneltä kysyttiin työhönoton alla 25 vuotta sitten harrastuksia, joista voisi olla seurakuntatyössä hyötyä, hän kertoi, että hän osaa lyödä kattotiiliä otsalla hajalle. Silloiset seurakuntaihmiset ehkä ajattelivat, että kyse on vitsistä, mutta tuonkaltaisia taitoja Mika vuosien varrella kyllä väläytteli. Useimmiten sopivissa kohdissa ja sopiville ihmisille.

Mika innosti pelaamaan värikuulasotaa pelkissä uimahousissa, heittämään tikkaa niin, että toinen pitää vuorollaan taulua kädessä, ottamaan kiviä tulikuuman saunan kiukaasta, soutamaan merelle katsomaan salamointia, vetämään pulkassa ihmisiä moottoriveneellä, ajamaan vuokra-autoilla kilpaa alppiteillä tai hyppäämään moottoritien sillalta uimahyppyjä veteen. Mika oli täynnä hullunrohkeutta ja pelottomuutta. Hänessä oli aimoannos rehvakkuutta ja sankaruutta.

Mutta se kaikki rehvakkuus ja sankaruus oli isommassa palveluksessa. Mika puhui usein siitä, kuinka Jumala käyttää ihmisen erilaisia lahjoja taivasten valtakunnan työssä. Ei Mika tehnyt tempauksia korottaakseen itseään, vaan korottaakseen Kristusta. Rakentaen jotain yhteistä sellaista yhteistä unelmaa, johon kaikki haluavat liittyä. Ja myös saaden ihmiset mukaan.

Mika ei pelännyt elämää. Mutta ennen kaikkea Mika ei pelännyt kuolemaa. Hänellä oli evankelisen liikkeen ja karismaattisten esikuvien peruja täysi pelastusvarmuus. Kun hänen kanssaan jutteli, tuntui, että rehvakkaan olemuksen kaikkein rehvakkain piirre oli kuitenkin käsitys siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Suurten suunnitelmien miehen suurimman suunnitelman saneli Taivaan Isä. Visioista väkevin oli visio Jumalasta. Näyistä kirkkain oli näky Kristuksesta.

Se ei ollut hurskasta pelastusvarmuutta hurskauden vuoksi. Se oli rujon ja syntisen pelastusvarmuutta Kristuksen vuoksi. Mikalle oli aivan selvää, että Jeesus on sovittanut hänen syntinsä ja hän on matkalla kotiin taivaaseen, katsomaan Kristusta kasvoihin ja iloitsemaan pyhien kanssa autuudessa ja riemussa.

Tämä usko ja pelastusvarmuus näkyi kaikessa Mikan käytöksessä. Se näkyi vapautena ja huolettomuutena ja se näkyi myös pelottomuutena elämän ja kuoleman edessä. Siinä pelottomuudessa Mika ei ollut suuri ja sankari, vaan Mika oli suuren ja sankarin, Herra Jeesuksen selän takana, piilossa Mikan sanoin Saatanan hyökkäyksiltä, omilta ansioilta ja maailman ansoilta.

Mika ei ollut putkihurskas ja osasi puhua uskostaan selvästi mutta silti taitavasti. Mika oli myös taitava siten, että hän osasi oikeissa kohdissaan olla puhumatta uskosta yhtään mitään ja luottaa siihen, että tulee aika, jolloin häneltä kysytään ja hän voi vastata. Hän ei tyrkyttänyt.

Kun toukokuussa istuskelimme 15 minuuttia TYKS:n sytostaattihoitojen päättymisen jälkeen autossa pihalla parkkipaikalla ja Mika oli laihtunut yli 30 kiloa, hän sanoi, että hänellä on kyllä tosi hyvä fiilis, koska on niin paljon rakkautta ympärillä ja innostavia suunnitelmia edessä. Mika rakasti vaimoaan ja koki, että hänellä on yltäkylläisesti rakkautta ympärillä ja kaikki tuntui lahjalta. Mikalla oli kyky olla samanaikaisesti raivorehellinen sairautensa ennusteiden kanssa, siis lähestyvän kuoleman kanssa ja jotenkin ihmeellisesti samalla olla elämästään kiitollinen, toimintakykyinen ja täysin vakaasti suunnitella tulevaa.

Kesän kuumimpina päivinä kesäkuussa puhuimme jälleen kerran tulevaisuuden suunnitelmista, niistä hankkeista, mitä hän haluaisi Pöytyällä ja Riihikoskella edistää. Tuolloin palasimme myös tähän päivään, tulevaan siunaustilaisuuteen. Toiveensa papin ja paikan osalta Mika oli jo kertonut vuosikymmeniä sitten. Hänelle oli selvää se, että hän haluaa tulla siunatuksi tässä talossa, hänelle rakkaimmassa kirkossa.

Musiikin osalta sen sijaan oli vielä suunnitelma auki. Kun häneltä kysyttiin virsitoiveita, Mika vastasi, että hänelle rakas virsi olisi Popedan Pitkä kuuma kesä. Tuossa vastauksessa kiteytyy paljon. Sen voi tulkita pieneksi piikiksi korkeakirkollisia painotuksia kohtaan. Tai sen voi tulkita Tampereen työvuosien muisteluksi tai omien nuoruusmuistojen kaipaukseksi.

Pitkä kuuma kesä ja mä aion elää sen. Näitä sanoja toivoi mies kuumimman suomalaisen kesän keskellä puhuessaan hautajaisistaan. Näitä sanoja toivoi mies, joka aikoi viimeiseen asti elää pitkän kuuman kesän, mutta kuoli kesken.

Siksi oikea tulkinta on sittenkin jotain muuta. Mikalle pitkä kuuma kesä on vasta alkanut. Mikan pitkä kuuma kesä toteutuu taivaassa. Jeesuksen luona. Mika halusi, että siunauksessa muistetaan sitä, missä hän jo on – kodeista ihanimmassa, taivaassa.

Rakkaat omaiset, ystävät me kaikki. Luottakaamme siihen, että vielä kerran jälleennäkeminen on edessä. Luottakaamme siihen, että näyistä kirkkain toteutuu myös meidän kohdallamme ja iloinen kohtaaminen taivaan riemuissa toteutuu.

Rakas Lepa, kantakoon pyhä enkelisi sinut autuaitten joukkoon. Olkoon osanasi ikuinen rauha ja valo.