Iltahartaus radiossa 21.10.2002
Meillä täällä Helsingissä seurakunnat ovat nimenneet tämän viikon siunausviikoksi. Raitiovaunuissa on mainoksia: ”Siunausta, sitä on nyt liikkeellä”. Toreilla ja turuilla kokoonnutaan siunauksen äärelle. Siunaus halutaan tuoda ihmiselämän keskelle, kaiken rikkinäisyyden ja kauheudenkin keskelle.
Mitä siunaus on? Sanan mukaisesti ’siunaus’ tarkoittaa ’hyvää sanaa’. Se on hyvän puhumista, hyviä sanoja toisille ja hyvän toivomista itselle.
Mutta teemmekö aina näin? Onko sittenkin niin, että yhteiselämäämme sävyttää halu moittia ja syyttää toisia? Me toivomme kyllä mielellämme, että meille itsellemme puhutaan hyvää. Ja kuitenkin yllätämme usein itsemme puhumasta toisista pahaa ja toisille pahaa.
Miten elämämme voisi muuttua, jos puhuisimme enemmän hyvää kuin pahaa, jos kannustaisimme enemmän kuin moittisimme, jos enemmän siunaisimme kuin kiroaisimme? Pyhässä Raamatussakin kehotetaan: ”Siunatkaa, älkää kirotko”.
Hyvän sanominen ja puhuminen kuuluu hyviin ihmissuhteisiin. Siitä huolimatta siunaaminen ei sanan syvimmässä merkityksessä ole vain ihmisten välinen käyttäytymismalli taikka opastus siihen, miten tulee suhtautua toisiimme.
Siunauksessa on pohjimmiltaan kysymys Jumalan omasta puheesta. Siunaus tarkoittaa sitä, että Jumala puhuu sanallaan, että hän lupaa hyvää ja antaa hyvää.
Onko Jumalalla syytä puhua meille hyvää, siunata meitä? Kun ihminen katsoo ympärilleen, tarkkailee maailman tapahtumia tai tutkii omaa elämäänsä, hänen on melkein pakko kysyä, eikö Jumalalla olisi pikemminkin syytä olla ankara kuin lempeä. Kun katsomme rehellisesti peiliin, on usein pakko painaa pää alas ja nöyrtyä. Jumalan sanan peili johtaa vieläkin syvempään kumaraan: en ole ollut siunauksen arvoinen.
Siunauksessa on merkillistä se, että se ei ole palkka. Se ei ole palkka siitä, mitä ihminen on tehnyt tai miten hän on elänyt. Siunaus on pohjimmiltaan Jumalan hyvyyttä ja Jumalan armoa. Siunausta ei tilata eikä komenneta, sen aikaa ei käsketä eikä sen tapaa määritellä. Jumala antaa armoaan ja jakaa hyvyyttään silloin, kun hän itse tahtoo.
Jokainen muistaa Herran siunauksen kohdan, jossa rukoillaan Jumalaa: ”Käännä kasvosi meidän puoleemme”. Kasvojen kääntäminen pois on hylkäämisen merkki. Silloin ihminen osoittaa jättävänsä toisen oman onnensa nojaan. Mutta kun me käännämme katseemme toisen kasvoihin ja silmiin, silloin etsimme häneen yhteyttä, sillä silmät ovat yhteyden merkki. Kun pyydämme ’käännä kasvosi meidän puoleemme’, me ensin tunnustamme, että Jumalalla on monta syytä kääntää kasvonsa meistä pois. Ja kuitenkin me pyydämme hartaasti ja rukoilemme nöyrästi, että Jumala kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme.
Mitä voimme käytännössä tehdä saadaksemme Jumalan siunauksen? Kun äiti laittaa illalla pienen lapsen nukkumaan, hän lukee iltarukouksen ja laskee kätensä lapsen pään päälle. Näin hän pyytää Jumalan siunausta rakkaalle lapselleen. Tai ajattele jokapäiväistä leipääsi, jota ilman et pysy hengissä – etkö siis siunaisi ateriaasi.
Siunaus kuuluu elämän käännekohtiin. Kun astumme elämässämme uuteen vaiheeseen, emmekö silloinkin pyytäisi siunausta. Kirkon alttarin ääressä ja Jumalan kasvojen edessä siunataan niin nuoret rippikoululaiset kuin avioliittoon aikovat. Ja kerran meidät siunataan haudan lepoon odottamaan ylösnousemuksen aamua ja Jumalan kasvojen näkemistä: ”Käännä kasvosi meidän puoleemme”.
Siunausta voimme pyytää myös näkyvillä tavoilla. Kun ristimme kätemme rukoukseen, puhuttelemme Taivaallista Isäämme ja pyydämme hänen siunaustaan. Kun teemme pyhän ristinmerkin, silloin pyydämme kolmiyhteisen Jumalan siunausta ajatuksillemme, sydämellemme ja kättemme töille.
Jos emme tiedä tai muista muuta tapaa siunata, voimme turvautua siihen, joka on ehkä kaikkein vanhin, kaikkein tutuin ja kaikkein rakkain:
Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen