Hyvät Helsingin hiippakunnan luottamushenkilöt,
on ihana nähdä teitä. Olen liikuttunut ja kiitollinen tästä näystä. Kiitos yhteisestä messusta. Kiitos myös väkevästä saarnasta hyvä rovasti Pirkko Yrjölä.
Olen liikuttunut. Oli hienoa kätellä teidät lähes kaikki tuossa pääkirkkomme pääovella. Satoja rakkaita ja tuttuja kasvoja sekä paljon uusia vastuunkantajia. Olen erityisen kiitollinen ja iloinen teistä jokaisesta. Kristuksen kirkossa kirkon omistaa Kristus itse, mutta maallisessa mielessä voinee sanoa, että luottamushenkilöt käyttävät omistajan ääntä. Olette siis hyvin tärkeällä paikalla.
Rakkaat ystävät,
katsokaapa ympärillenne! Meitä on täällä todella moninainen väki paikalla. Hiippakunnan luottamushenkilöt ovat sekalainen seurakunta. Läsnä ovat eri elämänkaaret, sukupuolet, hengelliset taustat, työhistoriat ja asiantuntijuudet. Ja jokin meitä silti yhdistää. Halu rakentaa kirkkoa. Olen erittäin iloinen siitä, että hiippakunnassamme on paljon erilaisia luottamushenkilöitä.
***
Rakkaat kuulijat,
jaan tämän päivän puheeni neljään osaan. Ensiksi kerron lyhyesti, kuinka kirkkomme on rakentunut, tiivistän siis, millaisessa rakenteessa Kristuksen kirkko Suomessa toimii. Toiseksi kerron lyhyesti tilannekuvan, jossa tätä kirkkoa yhdessä rakennamme – maalaan kuvan maastosta. Kolmanneksi kerron, mitä en toivoisi luottamushenkilöiltä. Ja neljänneksi kerron, mitä toivoisin luottamushenkilöiltä. Samat toiveet olen pääosin esittänyt myös hiippakuntamme papistolle ja monille työntekijöille. Eli aluksi pieni kuvaus kirkon rakenteesta, sitten tilannekuva, sitten asiat, joita en toivo luottamushenkilöiltä ja lopuksi asiat, joita luottamushenkilöiltä toivon.
Aloitetaan pienellä tiivistyksellä siitä, kuinka kirkko on rakentunut.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on perinteisesti kaksi tasoa. On seurakunnat, joita on tällä hetkellä noin 350. Ne ovat itsenäisiä ja niitä johtaa kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa. Tämä on ensimmäinen taso. Jokainen seurakunta puolestaan kuuluu johonkin yhdeksästä hiippakunnasta, jota johtaa piispa yhdessä tuomiokapitulin kanssa. Tämä on se toinen taso. Nämä ovat siis kirkon kaksi perustasoa – seurakunnat ja hiippakunnat.
Halutessaan – tietyin ehdoin – seurakunnat voivat sopia perustavansa yhdessä seurakuntayhtymän hoitamaan joitain yhteisiä asioita seurakunnan puolesta. Kaikkien seurakuntien ei kannata perustaa omaa hautausmaata, kilpailuttaa erikseen viemäriremontteja tai hoitaa erikseen vaikkapa näkövammaisille tarjottavia palveluita, vaan ne kannattaa tehdä yhdessä – tätä varten seurakunnat voivat perustaa seurakuntayhtymän. Olennaista on kuitenkin muistaa, että seurakuntayhtymän tehtävä on palvella seurakuntia, se on palveluorganisaatio seurakuntien sivussa ei päällä. Seurakunnat johtavat seurakuntayhtymää, ei toisin päin. Siksi ne teistä, jotka olette valitut yhteisiin kirkkovaltuustoihin ja tulette valituiksi yhteisiin kirkkoneuvostoihin, olette kuitenkin seurakuntien listoilta valittuja. Teidän tehtävänänne on johtaa seurakunnan äänellä seurakuntayhtymää yhdessä virkamiesjohdon kanssa. Seurakuntayhtymän tehtävä ei ole johtaa seurakuntia, ne ovat itsenäisiä ja niitä johtaa kirkkoherra seurakuntaneuvoston kanssa. Luottamushenkilön erityisenä tehtävänä on tukea kirkkoherraa ja puolustaa seurakuntaa.
***
Siirrytään nyt pieneen tilannekatsaukseen, millaisessa maastossa te työtänne aloitatte Helsingin hiippakunnan luottamushenkilöinä. En puhu nyt kirkon nelivuotiskatsauksesta, se on jo jonkin verran vanha, mutta siihen on jokaisen hyvä tutustua. Siellä on laajamittaisesti esitetty kuvaus siitä, miten meillä menee.
Kolme havaintoa on tässä tilannekuvassa syytä tehdä: laskevat käyrät, lamaantuminen ja laskevista käyristä puhuminen.
Me olemme kuulleet vuosikausia, että kirkon käyrät laskevat. On huolestuttavaa, että meillä on niin sanottuja tavallisia seurakuntia, joissa kastemäärät ovat tippuneet 50 prosentilla kymmenessä vuodessa. Siis tavallisia seurakuntia siinä mielessä, että lukuja ei voi selittää demografialla, esimerkiksi laajalla maahanmuutolla tai huomattavan suurella nuorten aikuisten osuudella. Vastaavasti vihkimiset ovat vähentyneet paljon. Siinä on useampia selittäviä tekijöitä, mutta vähentyminen on ollut paikoin erittäin nopeaa. Kirkkoon kuuluvuus on laskenut joillain alueilla, varsinkin yksittäisten seurakuntien sisällä huomattavan paljon nopeammin.
Näistä laskevista käyristä seuraa lamaannusta. Tässä salissa on paljon vastuunkantajia, jotka helposti kysyvät, onko millään tekemisellä mitään väliä, jos joka tapauksessa luvut menevät alaspäin. Hallinnantunteen menettämisestä seuraa lamaannusta.
Erityinen tilannekuvaan liittyvä havainto ei ole laskevat käyrät tai lamaantuminen, vaan laskevista käyristä puhuminen. Sen ääneen sanominen yhä uudelleen, että kylläpä meillä menee huonosti. Ääneen sanominen deskriptiivisenä havaintona ilman, että varsinaisesti teemme mitään. Meistä monet ovat olleet kymmenissä, ellei sadoissa kokouksissa, joissa kerrotaan, miten meillä menee, ilman, että päädymme todella pohtimaan, kuinka meidän pitäisi muuttaa suuntaa. Kirkossa hyvin suunniteltu on kokonaan tehty.
Nyt on siis syytä toimia. Siihen liittyvät kaksi seuraavaa osiota. Ensiksi kerron, mitä en toivo luottamushenkilöiltä. Sitten kerron, mitä toivon luottamushenkilöiltä. Kerron molemmat potpurinomaisina selostuksina, joissa isot ja pienet asiat ovat limittäin.
***
Mitä en toivo luottamushenkilöiltä?
En toivo, että luottamushenkilöt yrittäisivät keksiä kirkon olemassaolon tarkoitusta uudelleen. Meitä haastetaan maailmassa, mutta vastaus ei voi olla se, että me keksimme uuden olemassaolon syyn tai tehtävän kirkolle. Voimme – ja meidän pitää koko ajan – miettiä monia keinoja ja tapoja kertoa ja toteuttaa olemassaolon tarkoitustamme. Mutta emme me voi keksiä itsellemme missiota. Kristinusko on ilmoitususkonto. Ilmoitususkonnon ajatus on se, että sitä ei tarvitse määritellä, vaan se otetaan annettuna. Kirkko on täällä kertomassa Jeesuksesta; taluttamassa ihmisiä taivaaseen ja tuomassa pieniä häivähdyksiä taivasten valtakuntaa todeksi jo täällä – armahtamalla, antamalla uusia alkuja ja puolustamalla sorrettuja. Kirkko ei ole yritys, joka voi mukauttaa liiketoimintaideansa täydellisesti toiseksi – Peugeot voi aloittaa louhintavälineiden valmistuksella, siirtyä pippurimyllyjen valmistukseen ja jatkaa autojen ja polkupyörien kauppiaana. Kirkko ei voi toimia näin. Meillä on tehtävä, joka on annettu meille, jota emme voi valita itse.
En toivo, että luottamushenkilöt asemoivat itsensä ulkopuoliseksi kirkon tarkkailijaksi. Luottamushenkilön tehtävä ei ole suhtautua kirkkoon tilastomatemaatikkona tai ennustajana. Kirkon luottamustehtävään valittu vastuunkantaja ei voi katsoa kirkkoa jotenkin valvontakameraperspektiivistä ja eritellä kirkon suruja ulkopuolisesti. Se on vähän sama kuin vanhempien tehtävä ei ole ongelmakäyttäytyvän lapsensa kohdalla siirtyä ennustajaksi ja todeta, että pojastamme tulee varmaankin huumenuori kymmenen vuoden kuluttua. Heidän tehtävänsä on kantaa vastuu lapsestaan, yrittää parhaalla mahdollisella voimalla ja taidolla auttaa häntä ja muuttaa suuntaa, hakea erityistä tukea muualta ja tehdä kaikkensa ja pitää toivoa yllä.
Luottamushenkilöt eivät voi käydä kilpailua siitä, kuka osaisi sanoa kaikista synkimmän skenaarion siitä, miten kirkolla menee. Luottamushenkilö on vastuuseensa sitoutunut ja hänen tehtävänsä on katsoa peiliin ja kantaa vastuuta siitä, että kirkossa onnistuisimme yhdessä.
En toivo, että luottamushenkilöt ajattelevat, että kaikki kirkon surut ratkeavat sillä, että jokin organisatorisesti muuttuu. Rakennepuhe on hyvä renki ja huono isäntä. Joskus rakenteita on hyvä muuttaa. Ja on varmasti selvää, että jos kirkko perustettaisiin nyt, sen organisatorinen muoto ei olisi tällainen, mikä se nyt on. Mutta on vaarallista ajatella, että kaikki ongelmat johtuvat rakenteista – siitä, että ihmiset valtoimenaan saapuvat Jeesuksen jalkojen juureen, kunhan on siirrytty hiippakuntamalliin tai seurakuntayhtymämalliin tai kunhan meillä on vain 50 seurakuntaa tai kun meillä on vihdoin 500 seurakuntaa. Joskus tuntuu, että meillä on kirkossa suunnittelu-, ideointi- ja kehittämisfetissi, joka näkyy muutospuheena, josta ei seuraa mitään. Kaikkien ongelmien näkeminen hallinnollisten ratkaisujen syynä on valheellista ja valhe on siinä, että on pelottavaa nähdä se, mikä näkyy peilissä. Rakennepuheeseen liittyvät myös muut tekosyyt. Esimerkiksi se, että toteamme, että muuten täällä olisi kirkko täynnä ihmisiä, mutta nämä kiinteät penkit estävät heidän tulemisensa tänne. Voi olla, että kirkkotilaa kannattaa joskus muokkailla, mutta eivät kirkon penkit ole suurin este ihmistulvan tulolle alttarin ääreen.
***
Rakkaat ystävät, arvoisat melkein 400 hiippakunnan luottamushenkilöä. Mitä minä teiltä sitten toivon?
Minä toivon, että luottamushenkilöt ajattelisivat näiden meidän juttujen olevan totta. Tai antaisivat ainakin sille aidosti mahdollisuuden. Ajattelemmeko me, että rukous voi muuttaa elämän? Ajatellemmeko me, että ehtoollisessa Kristus on todella läsnä? Ajatellemmeko me, että meille tällä evankeliumilla voi olla tässä ajassa käänteentekevää merkitystä? Me kyllä tunnistamme, että sillä voi olla käänteentekevä merkitys erityisryhmille, esimerkiksi vankilassa olevalle. Tajumme, että jos murhamies voi uskoa, että hän on saanut tappamisensa anteeksi – siis jotain sellaista anteeksi, jota ei oikeastaan voi antaa anteeksi – hänen koko elämänsä muuttuu. Mutta näemmekö sen, että evankeliumilla voisi olla käänteentekevä merkitys myös tämän ajan tavallisille ihmisille ja meille itsellemme tässä yhteiskunnassamme?
Toivon, että luottamushenkilöt ajattelisivat, että sillä, että kristittynä eläminen näkyy ihmisen elämässä, arjen valinnoissa on merkitystä ihmisen itsensä sekä ympärillä olevan maailman vuoksi. Toivoisin, että luottamushenkilöt kävisivät messuissa, lukisivat Raamattua ja rukoilisivat.
Toivon, että luottamushenkilöt olisivat kiinnostuneita seurakunnan toiminnasta.
Toivon, että luottamushenkilöt näkisivät kasvun merkityksen. En tarkoita kasvua kapitalistisessa mielessä, vaan kasvua sen vuoksi, että evankeliumi kuuluu kaikille ja tämä ei ole sisäpiiribisnestä. Kasvua siinä mielessä, että kirkko kasvaa ja ylittää esteet; kiinnostuu ja kiinnostaa. Kutsuu ihan jokaista mukaan. Puhuin yhden etiopialaisen kirkonihmisen kanssa ja hänen mukaansa koko heidän suuren kirkkonsa näkynä on seurakunnan kasvu. Hänen ajatuksensa oli, että eihän kukaan halua tulla seurakuntaan, joka kuihtuu ja joka ei ole kiinnostunut kutsumaan uusia ihmisiä. Meillä on usein kasvun ajatuksessa mielessä kauhukuva evankelikaalisesta jenkkimegakirkosta, jossa ihmisiä houkutellaan ja markkinointihenkisesti yritetään segmentoida eri ryhmiin ja sitouttaa ”asiakkaiksi”. Emme me sellaista halua, eikä sitä pidä matkia. Mutta tosiasiassa kaikki merkittävät etelän kirkot puhuvat kasvusta jatkuvasti. Siitä ja heiltä meidän pitäisi ottaa mallia.
Toivon, että meillä olisi luottamushenkilöitä, jotka näkevät moninaisuuden rikkautena. Elämässä yleensä ja kirkossa. Kirkossa se tarkoittaa sitä, että me ymmärrämme, että ihmisiä pitää kutsua monin eri tavoin. Ja sitä, että erilaisia ihmisiä varten tarvitaan monenlaisia kutsujia. Galatalaiskirjeessä sanotaan (Gal. 6:2) ”Kantakaa toistenne taakkoja niin toteutatte Kristuksen lain”. Martti Lutherin selitys tuohon kohtaan on hieno: Meidän tehtävämme on ensisijaisesti sietää toisessa sitä, mitä on vaikea sietää ja josta meille aiheutuu harmia. Meidän pitäisi yrittää ymmärtää toisen heikkouksia, kun sitä samaa ymmärrystä omallekin kohdallemme toivomme.
Lopuksi toivon, että luottamushenkilöillä olisi vieraanvaraisuuden eetos. Helsingin hiippakunta on eri tavalla moninainen, monikulttuurinen ja moniuskontoinen. Toivon, että meillä olisi rohkeutta tunnustaa omaa väriämme, mutta samalla meillä olisi kykyä, rohkeutta ja halua altistaa itsemme dialogiin eri tavoin ajattelevien kanssa.
***
Lopuksi minulla on vielä teille kysymys, johon yritän vastata. Se liittyy puheen alun tilannekuvaan; laskeviin käyriin ja vaikeaan maastoon.
Kysymys kuuluu: Onko kristinuskon iso tehtävä tähdätä sopeutumiseen vai maailman muuttamiseen?
Alkuun yhtä iso vastuuvapauslauseke – tätä kysymystä ei pidä millään tavalla tulkita jonkun teologisen tai kirkkopoliittisen kehyksen kautta. En siis kysy, millaiseksi muuttamiseen tai millaiseen sopeutumiseen pitäisi tähdätä, vaan ylipäätään olemuksellisesti: Onko kirkon tehtävä sopeutua kulttuurimuutosten virtoihin vai yrittää muuttaa niitä virtoja?
Tämä ei ole yksinkertainen kysymys – on selvää, että koko kirkon historia ja siten myös kirkkona oleminen on sopeutumista, kontekstualisointia, toimimista erilaisissa ympäristöissä. Raamatussa Apostolien teoissa tai Paavalin kirjeissä on monta esimerkkiä siitä, miten jo elämä ensimmäisissä seurakunnissa on ollut paljolti sopeutumista ja kontekstissa toimimista.
Toisaalta koko meidän julistuksemme ydin on kuitenkin muutoksessa. Jumalan valtakunnan murtautumisessa tähän maailmaan ja toisaalta tämän maailman ihmisten taluttamisesta taivaaseen. Kylväjävertaus (Markus 4 tai Luukas 8) kerrotaan juuri ennen opetuslasten lähettämistä. Kristittynä oleminen on Jumalan työn tukemista, eri maaperiin kylvämistä: tienviereen, ohdakkeisiin, kalliolle ja hyvään maahan. Mutta joka puolelle, kulttuurivirroista ja ajan oloista riippumatta.
Siksi meidän pitää pystyä erottamaan kulttuurimuutos ja laiskuus. Meidän pitää tunnistaa kulttuurimuutokset, mutta emme saa syyllistyä laiskuuteen tai penseyteen – emme saa keksiä kulttuurimuutoksesta tekosyitä sille, että emme tee tehokkaimmalla ja parhaimmalla mahdollisella tavalla työtämme.
Onko ystävät niin, että me välillä peloissamme, penseydessämme tai väsyneisyytemme vuoksi väärällä tavalla glorifioimme kulttuurinmuutoksen. Laskevien käyrien keskellä glorifioimme tilanteen niin, että sanomme olevamme kirkkona pakkoraossa kulttuurinmuutoksen vuoksi. Miksi me emme itse muuta kulttuuria? Mehän olemme muuttaneet kulttuuria läpi historian? Miksi me ajattelemme, että meidän tehtävämme on ajelehtia kulttuurimuutoksen ajopuuna? Miksi me emme ajattele sen sijaan, että me voisimme muuttaa maailman virtoja? Kumpi ajattelutapa oli Jeesuksen toive?
Rakkaat luottamushenkilöt,
Helsingin hiippakunnassa on määrällisesti ja laadullisesti Suomen ykköstason luottamushenkilöt. Täällä on monella tavalla oppinein, haasteellisimmassa maastossa toimivin ja monella muulla tavalla ansioitunut ja moninainen väki seurakuntia johtamassa. Täällä on myös maan parhaat kirkkoherrat ja seurakuntayhtymien yhteisten palveluiden johtajat – on erilaisia tyyppejä, mutta ei yhtään sellaista johtajaa, jonka kanssa ei voisi luottaa siihen, että potkimme palloa suurin piirtein samaan suuntaan.
Onko hyvät ystävät niin, että me emme tiedä, mitä pitäisi tehdä? Vai onko sittenkin niin, että me oikein hyvin tiedämme ja nyt meidän täytyy vaan se tehdä. Meidän pitää olla kiinnostuneita ihmisistä, meidän pitää olla mukavia, meidän pitää viettää ihmisten kanssa aikaa, meidän pitää armahtaa heitä ja meidän pitää kertoa heille Jeesuksesta.
Ja rakkaat luottamushenkilöt, 1990-luvun mestarijääkiekkovalmentajaa lainatakseni, me olemme onnistuneet todella hyvin ja meidän täytyy onnistua vain ihan vähän paremmin vielä. Lite bättre. Vain vähän paremmin. Kysymys ei ole siitä, että kaikki pitäisi tehdä täysin toisin tai että emme olisi saaneet paljoa aikaiseksi, vaan siitä, että meidän pitää tehdä se, mitä olemme tehneet – lite bättre, vähän paremmin.
Ajatelkaapa tätä, mihin nyt lopetan: Vuonna 2021 koko hiippakunnan jäsenmäärä väheni 8788 henkilöä. Eli 31.12.2021 oli tuon verran vähemmän väkeä kuin vuoden alussa 1.1. Onko tuo iso vai pieni luku? 8788 ihmistä. Hiippakunnassamme on 1807 palvelussuhdetta, siis työntekijää. Jos tuo määrä jaettaisiin tasan työntekijöillemme, jokaisen tehtävä olisi saada hieman alle viisi ihmistä pysymään kirkossa tai liittymään kirkkoon vuodessa. Eli jos saataisiin yksi kahdessa kuukaudessa jokainen työntekijä, voitaisiin pitää reilu kuukausi vielä lomaakin. Ja itse asiassa, koska tavoite on vähän alle viisi, niin sillä tasan viidellä koko hiippakunnan jäsenmäärä kääntyisi nousuun. Eikö ole ihmeellinen ajatus?
Tähän kaavaan ei ole laskettu mukaan yhtään luottamushenkilöä, eikä yhtään seurakunta-aktiiveja. Teidän tehtävänne on olla tässä mukana. Jos luottamushenkilöt ja seurakunta-aktiivit sitoutuisivat siihen samaan 5 henkilöä vuodessa tahtiin, lopputulos olisi käyrän kääntyminen samassa suhteessa kasvuun, missä se on nyt laskussa.
Ajatelkaapa, viisi ihmistä työntekijälle tavoitteeksi vuodessa. Onko se paljon vai vähän? Mielestäni se on aika kohtuullinen tavoite. Jos ajattelee, että lähetysjärjestö lähettää työntekijän kentälle, uskoisin, että lähetti ei pitäisi vähän alle viiden hengen porukan kokoamista mahdottomana tavoitteena vuodelle. Eli lite bättre. Tämä on sittenkin pienestä kiinni.
Tämä on täysin mahdollista. Kun Paavali ja Apollos istuttivat ja kastelivat, niin Jumala antoi kasvun (1. Kor. 3:6–7). Näin tapahtui 2000 vuotta sitten Välimerenrannalla ja näin voi tapahtua nyt Itämeren rannalla. Tämä lupaus ei ole piispan, vaan Jumalan lupaus.
Näillä sanoilla, kiitos Jeesus jokaisesta teistä. Ja vielä kerran: Tervetuloa yhteiseen päivään!