Puhe Suomen Lähetysseuran vuosikokouksessa 22.8.2020

Puhe Suomen Lähetysseuran vuosikokouksessa 22.8.2020

Piispa Teemu Laajasalon puhe Suomen Lähetysseuran vuosikokouksessa Messukeskuksessa 22.8.2020

 

Arvoisa vuosikokousväki, hyvät Suomen Lähetysseuran ystävät,

kun toukokuussa 2019 kokoonnuitte edellisen kerran pitämään vuosikokousta Jyväskylässä Lähetysjuhlien yhteydessä, ei kukaan osannut varmasti visioida, millaisessa maailmassa kokousta pidettäisiin seuraavan kerran. Käsidesit, maskit ja nämä etäyhteydet täyttävät todellisuutemme ympäri maailman. Elämme nyt maailmassa, jossa epävarmuus on yhä arkisempaa ja ihmisten kasvokkain kohtaaminen entistä juhlavampaa.

Tulevaisuuteen katsominen on vaikea laji. Yhdessä vuodessa unelmointi ja haaveilu on korvattu varautumisella ja valmistautumisella. Niin käy, kun toivo pienenee, näköala kapenee ja luottamus heikkenee. Meillä jokaisella on huoli läheisistämme ja itsestämme. Huoli tulee lähelle oman elinpiirin ja arjen sisään. Uhat eivät ole pelkoja kaukana, vaan turvattomuutta lähellä.

***

Suomen Lähetysseuralla on hieno visio. Se kuuluu näin: ”Sanoma Jumalan rakkaudesta toteutuu kaikkialla maailmassa ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena.”

Yhteisön visiota asetettaessa halutaan katsoa tulevaan. Visio maalaa kaikille yhteisen tavoitetilan – näyn. Visio on siis yhteinen päämäärä.

Usein tässä ajassa yhteisöt ja organisaatiot etsivät visiolla jonkinlaista tavoiteltavaa näkyä yhteisestä ja hienosta tulevaisuudessa – jostain tätä arkea suuremmasta. Yhteisen näyn tavoittaminen tuo suuremman ymmärryksen ja selkeämmän johdatuksen. Se, mihin tuon näyn tulisi kohdistua ja mikä tulisi olla sen kiintopiste, hahmotellaan strategiatyöryhmissä ja osallistavissa työpajoissa.

Tulisiko meidän kiintopisteemme olla jotain vielä suurempaa kuin ihmisen asettama päämäärä? Voisiko se visiomme kiintopiste olla sama, joka kristityillä on ollut jo kahdentuhannen vuoden ajan. Visio Jumalasta. Kokemus näkymättömän Jumalan näkemisestä antaa paremman ymmärryksen ja selkeämmän johdatuksen. Käsitys siitä, mitä kohti suunnata, on Jumalan näkemisen myötä vahvempi, kestävämpi ja kokonaisvaltaisesti lujempaa tekoa.

Johanneksen evankeliumin kuudennessatoista luvussa, jakeessa kaksikymmentäkaksi, Jeesus sanoo: Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Meidän visiomme, näkymme kiintopiste, ei ole pelkästään siinä, että me näemme Jumalan, vaan myös siinä, että Hän näkee meidät. Me olemme osa Hänen visiotaan.

***

”Sanoma Jumalan rakkaudesta toteutuu kaikkialla maailmassa ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena.” Tämä visio on hyvä. Ja ajattelen, että se on erityisen hyvä juuri tässä ajassa ja juuri näiden haasteiden keskellä, jossa elämme.

Sanoma Jumalan rakkaudesta toteutuu kaikkialla maailmassa ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena. Puhun noista kolmesta sanasta ja aloitan lopusta.

Ensimmäisenä oikeudenmukaisuudesta. On selvää, että tässä maailmantilanteessa emme ole menossa kohti oikeudenmukaisempaa todellisuuta. Vaikka kohtaamamme kulkutauti on maailmanlaajuisesti kaikille yhteinen, on päivänselvää, että se, miten sen voitamme, ei toteudu tasapuolisesti. Uuden normaalin jatkuessa, tulevat myös erot voittajiin ja häviäjiin näkymään selvemmin.

Tämä tarkoittaa sitä, että vaatimus oikeudenmukaisuuden toteutumiselle maailmassa on sitäkin tärkeämpi. Se, että visioidessamme tulevaa, varmistamme, että nähdyksi tulevat juuri ne kaikista heikoimmassa asemassa olevat Jumalan luomat. Että emme katso vain lähelle vaan myös riittävän kauas. Että etsimme entistäkin tarkemmalla katseella heitä, joita kukaan ei näe. Heitä, joista halutaan kääntää katse pois. Että sanomme ääneen sen, mitä ei haluta kuulla.

Apua tarvitsevien määrän kasvaessa jonossa viimeiseksi jäävät aina he, jotka ovat aivan tavallisessakin arjessa ahtaalla – kaikki eri tavoin sorretut, riistetyt ja nujerretut. Syrjittyjen oikeuksien edistäminen kuuluu entistä vahvemmin aikaan, jolloin heidän ahtaalla olemisensa uhkaa jäädä piiloon kaiken muun maailmanlaajuisen hädän alle. Meidän Jumalamme on oikeudenmukaisuuden Jumala ja Hänen rakkautensa tulee toteutua maailmassa oikeudenmukaisuutena.

***

Oikeudenmukaisuuden lisäksi meidän yhteinen näkymme on myös se, että Jumalan rakkauden tulee toteutua maailmassa rauhana. On selvää, että maailman joutuessa ahtaalle, kilpailu elintilasta kovenee. Syyllisten etsintä, oman edun tavoittelu ja turvallisuuden takaaminen laittavat sekä kansakunnat että ihmiset vastakkain. Oman elinpiirin ollessa uhattuna nähdään armottomammalla katseella se, mikä sitä uhkaa. Pelot ja vaarat saavat tuntemaan vihaa niin vääränlaisen maskin käyttäjää kohtaan kuin apua vaativaa lähimmäistä kohtaan toisessa maassa.

Entistä hankalampaa rauhan toteutuminen on erityisesti siellä, missä se on ollut uhattuna jo ennen maailmanlaajuista kriisiäkin. Niissä maissa, joissa pelko on ollut osana arkea jo ennen kulkutautiakin, rauhallisen tulevaisuuden rakentaminen vaatii vieläkin enemmän ymmärryksen hakemista ja luottamuksen etsimistä, että usko parempaan tulevaisuuteen ei katoaisi näköpiiristä.

Vaatimus rauhalle tarkoittaa tänä aikana myös toivon lisäämistä maailmaan. Sitä, että lapset ja kasvavat sukupolvet voivat nähdä oman tulevaisuutensa. Sitä, että näköala ei kapeudu tai katoa kokonaan. Sitä, että heillä olisi lupa kasvaa ja toivoa rauhassa omalle tulevaisuudelleen. Meidän tehtävänämme on luoda näköala pidemmälle – niin aikuisille kuin lapsille. Meidän tulee pitää kiinni toivosta, jotta ihmisillä olisi rauha. Tämä kaikki ei ole vain nyt ja tässä. Yhtään vähättelemättä kulkutaudin vakavuutta meidän tulee todeta, että kaikesta on selvitty aiemminkin ja tullaan selviämään myös jatkossa. On yritettävä yhdessä katsoa tätä hetkeä pidemmälle. Meidän kanssamme on hyvä Jumala, joka tahtoo meille hyvää.

***

Kolmanneksi ilo. Eikö ole ihmeellistä, että aikana, jolloin ympärillämme on niin paljon maallista murhetta, meidän yhteisesti sovittu tavoitteemme, päämäärämme, on ilo. Se, että kaiken sen vakavuuden keskellä, kaiken sen synkkyyden ja murheen keskellä, olisi iloa.

Ilottomuus, surumielisyys ja ahdistus ovat maailman tila. On käänteentekevää pyrkiä tuomaan sellaisen maailman keskelle iloa. Mutta ajattelen, että sitä tärkeämpää se on. On päivänselvää, että ilo lisää uskoa. On päivänselvää, että ilo lisää toivoa. On päivänselvää, että ilo lisää rakkautta. Muista siis hyvä ystäväni, että olet tänäänkin täällä ilon asialla. Se on meidän yhteinen päämäärämme.

Onhan se sanoma, joka meillä on vietävänämme jo itsessään ilo, evankeliumi, ilosanoma. Jumalamme ei ole ahdistaja, vaan Vapahtaja. Saamme iloita Hänessä ja Hän on arjessa ja työssämme kokemamme ilon loppumaton lähde.

Ilon vaatimus tämän maailman todellisuuden keskellä voi tuntua kohtuuttomalta. Samalla myös rauhan ja oikeudenmukaisuuden tavoittelu suurilta ja mahtipontisilta. Visiossa – yhteisessä näyssämme – on jotain ylevää ja juhlavaa, mutta samalla hyvin pieneksi tekevää ja mahdottomalta tuntuvaa.

Johanneksen evankeliumin sanoin: Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.

Meidän ilomme on juuri Jumalan näkemisessä ja uskossa siihen, että Hän näkee meidät. Kun näemme Jumalan hänen tekojensa toteutumisessa, meidän sydämemme täyttää ilo – ilo, jota kukaan tai mikään ei voi meiltä riistää. Ilo, jota emme voi löytää itsestämme tai maailmasta.

Hyvät ystävät, rakas vuosikokousväki, eikö ole niin, että meidän yhteinen visiomme toden totta on juuri näky Jumalasta. Ihmiseksi syntyneestä Jumalasta, Kristuksesta, jonka sanoma rakkaudesta toteutuu maailmassa ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena. Kun pidämme katseemme kiinni Kristuksessa, ei meillä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ohjata tekomme ja toimintamme siten, että Kristuksen rakkaus meitä kohtaan näkyy meidän rakkautenamme muita ihmisiä kohtaan. Ja mikä rakkaus ei toteutuisi juuri ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena. Ja se vapauttava ajatuksemme olkoon juuri tässä. Siinä, että kyse ei ole viime kädessä meidän rakkautemme määrässä, vaan Jumalan rakkauden määrässä. Kyse ei ole viime kädessä meidän ilomme määrässä, meidän rauhanjanossamme tai meidän oikeudenmukaisuuden ymmärtämisessämme, vaan Jumalan. Siinä, että vaikka me emme aina näkisi Jumalaa, Hän näkee meidät.

Kun visiomme suuruus tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta, meidän on nähtävä vielä pidemmälle. Meidän pitää katsoa Kristusta. Meidän pitää katsoa Kristusta, jolle mikään päämäärä ei ole ylitsepääsemätön tai liian suuri. Emme voi kapeuttaa näköalaamme, laskea katsettamme, pienentää iloamme, vaan meidän tulee katsoa yli. Kohti Kristusta. Silloin meidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi meiltä riistää.

Hyvä ystävä, rakas vuosikokousosallistuja, nosta siis rohkeasti katseesi. Älä pälyile arkana ympärillesi, vaan katso kauas. Katso kohti Kristusta. Hän näkee sinut. Tänä murheellisena aikana, tänä haasteiden ja vastoinkäymisten aikana, näe Kristuksen rakastava katse ja se, miten hänen pyhä sanansa toteutuu tässä maailmassa yhteisen tehtävämme kautta – ja anna sydämesi täyttyä oikeudenmukaisuuden janolla, rauhantekijän autuudella ja taivaan Herran lahjoittamalla ilolla.

2020-08-22T12:41:18+00:00elokuu 22nd, 2020|Piispan saarnat|