Saarna Tuomasmessussa 27.11.2016 klo 18

 

”Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa!” (Mark. 11: 9-10)

 

Muistatteko Urho Kekkosen, siis Urho Kaleva Kekkosen?

Kun viikko sitten kerroin kotona, että aion täällä Tuomas-messussa saarnata Kekkosesta, rouva pani tiukasti vastaan ja kysyi, miten ihmeessä adventti ja Kekkonen liittyvät yhteen. Minä sanoin, että kyllä liittyvät.

Viime syyskuussa tuli 30 vuotta siitä, kun Kekkonen kuoli. Ensi tammikuussa tulee 55 vuotta siitä, kun Kekkonen valittiin toiselle presidenttikaudelle. Tuolloin, siis vuonna 1962, Kekkosen välit sosiaalidemokraatteihin olivat huonot. Väinö Tannerin johtamat oikeistodemarit olisivat halunneet presidentiksi jonkun muun kuin Kekkosen.

Kului pari vuotta ja syksyllä 1964 Kekkonen teki aloitteen. Helsingin työväentalossa pitämässään puheessa hän sanoi olevansa valmis tulemaan demareita puolitiehen vastaan, Pitkänsillan yli. Sopu Kekkosen ja demareiden välillä alkoi orastaa.

***

Puolitiehen vastaan. Eikö ole kaunis ajatus. En nyt ajattele enää Kekkosta, vaan yleisemmin sitä, millä tavalla meidän ihmisten tulisi suhtautua toisiimme. Ajatelkaa, miten monelta riidalta, kiistalta ja epäsovulta me säästyisimme, jos olisimme valmiit tulemaan puolitiehen vastaan.

Ja kuitenkin puolitiehen vastaan tuleminen on usein kovin vaikeaa. Meidän ongelmamme on se, että me niin usein odotamme toisten tulevan minua vastaan. Toivomme, naapuri ottaa ensimmäiset askeleet, että hän ensin tekee parannusta ja hän tulee minua vastaan. Aloite sovunteosta kuuluu hänelle, ei minulle. Puolitiehen vastaan meneminen ottaa luonnon ja ylpeyden päälle, koettelee itsetuntoa, tuntuu nöyryyttävältä. Miksi minun pitää alentua ja luopua omasta asemastani?

Vaikka aloitteen tekeminen ja puolitiehen meneminen tuntuu vaikealta, me kaikki kuitenkin ymmärrämme sisimmässämme, että tärkein matka tässä ihmisten maailmassa on mennä toista puolitiehen vastaan. Yksi kauneimpia periaatteita, joita ihminen on keksinyt. Paras sopu alkaa, jos emme jämähdä paikoillemme ja poteroihimme, vaan kohotamme katseemme, käännymme kohti toista ihmistä ja ojennamme kätemme.

***

Rakas messuvieras. Voi olla, että et tänä iltana tiedä, millainen ihminen juuri nyt istuu sinun vierelläsi. Mutta rohkaise itsesi, voita ujoutesi ja käänny, katso naapuria silmiin, tartu hänen käteensä ja sano: ”Puolitiehen vastaan.”

***

Puolitiehen vastaan. Sopiiko oppi puolitiehen menemisestä adventtiin? Onko Kekkosen iskulause myös tämän messun tunnuslause?

Monet adventtivirret puhuvat siitä, että meidän kuuluu käydä vastaan, valmistautua, lähteä liikkeelle. Päivän virsi numero 8, jonka äsken lauloimme, alkaa tällä ajatuksella: ”Nyt tahdon käydä vastaan…” Ja vähän aiemmin veisasimme virttä numero 7, joka sekin sanoo: ”Valmistu, Herran kansa…”. Loppuvirsi numero 6 vahvistaa samaa asennetta: ”Käy kansa, Herraasi vastaan…” Eivät nämä virret puolitiestä puhu, mutta ihmisen velvollisuudesta mennä vastaan.

Puolitiehen vastaan menemisen oppi on oikeastaan aika luonnollisen tuntuinen ajatus. Vastuulliseen elämäntapaan kuuluu, että ihminen on aloitteellinen ja ottaa askeleen kohti hyvää. Et voi päästä naimisiin, ellet ensin tee treffejä ja kosi. Ruokaa et saa, ellet lähde itse hakemaan sitä kaupasta. Työttömän pitää mennä sossun luukulle ja kirjoittaa anomus, muuten korvausta ei tule.

Eikö siis Jumalankin kanssa pidä toimia samalla tavalla? Tee ensin parhaasi, niin Jumala tulee sinua vastaan. Ole aloitteellinen, niin Jumala huomaa sinut. Ota edes yksi askel, niin Jumalan sydän heltyy ja hän tulee luoksesi.

***

Keskiajalla, vähän ennen Lutheria, oppi puolitiehen menemisestä oli muodissa. Jotta ihminen voisi pelastua, hänen kuuluu ensin tehdä se, mihin hän omin voimin pystyy. Tällä opilla oli oikein latinankielinen nimikin: facere, quod in se est, tee se, mikä sinussa itsessäsi on, toteuta se, mikä on sinun mahdollisuuksiesi rajoissa, niin sitten sinun käy hyvin.

Kun olet tehnyt sen, mikä sinussa itsessäsi on, niin Jumala on armollinen ja tulee sinua vastaan, jopa pitkälle yli puolitien. Riittää, jos edes yrität. Jumala huolehtii lopusta ja armahtaa sinut.

Eikö ole oikeastaan aika järkeenkäypä oppi. Ihmisen oma vastuu korostuu. Eihän se niin voi olla, että kuka tahansa pääsisi taivaaseen. Jotkut kriteerit on viimeisellä portilla oltava. Kaikki vanhat Pietari-vitsitkin puhuvat tästä. Sinua tutkitaan ja sinulta kysytään, mitä olet tehnyt. Oletko tehnyt hyvää? Oletko lähtenyt liikkeelle? Puolitiehen vastaan menemisen oppi ei ole vain keskiaikaisten teologien keksintö, vaan se elää meidän jokaisen sydämessä.

***

Rakkaat kirkkovieraat. Adventin ydinsanoma on kuitenkin aivan toisenlainen.

Kun äsken veisasimme tutun Hoosianna-hymnin, ilmaisimme sen, mikä adventissa, joulussa ja koko kristillisessä uskossa on kaikkein olennaisinta. ”Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.” Hymnin sanat tulevat päivän evankeliumista: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.”

Adventin tärkein sana on ”tulee”. Hän tulee, Kristus tulee, Jumalan Poika tulee. Ihmisen pääsy Jumalan luo alkaa siitä ja on sen varassa, että Jumala tulee. Adventti ei ole puolitiehen menemisen juhla, vaan se on Kristuksen tulemisen juhla. Adventtina me vain odotamme, että hän tulee.

Katsokaapa kotona virsikirjan adventtivirsiä. Niitä on 15 kappaletta. Selatkaa ne läpi, ei se kauaa kestä. Ottakaa kynä ja paperia ja merkitkää tukkimiehen kirjanpidolla, kuinka monta tulla-sanaa virsissä on. Minä laskin, yhteensä 21 kertaa. Sen lisäksi laskin, montako kertaa samaa tarkoittava sana ”saapuu” toistuu adventtivirsissä. Tulos: 29 kertaa. Siis 15 virressä toistuu yhteensä 50 kertaa se, että Kristus saapuu ja tulee.

Adventin ja itse asiassa koko kristillisen uskon ydin on siinä, että Kristus saapuu ja tulee.  Kristuksen luokse ei päästä siten, että lähdetään häntä puolitiehen vastaan ja sitten saadaan armo. Päinvastoin: kaikki on sen varassa, että Jumala ja Kristus tulevat ja saapuvat.

***

Saapumisen ja tulemisen oppi on ihana oppi. Kyllä me sen voimme aavistaa arjessamme. Miten iloinen asia on, kun rakkaat ihmiset tulevat minun luokseni. Vanhan vaarin parhaita hetkiä on, kun lastenlapset tulevat rappuja ylös ja juoksevat sisään. Osaatte arvata, miten iloinen se hetki on. Ja toisinpäin: kun minä menen lastenlasten luo ja soitan ovikelloa, niin sisältä kuuluu iloinen huuto: ”Vaari tulee.”

Miten iloinen juhla se onkaan, kun koko maailman Luoja tulee sinun luoksesi ja kun koko maailman Lunastaja saapuu sinun luoksesi. Ajattele: sinun ei tarvitse lähteä puolitiehen vastaan, vaan hän tulee ja hän saapuu. Sinun ei tarvitse lainkaan murehtia omaa puuttuvaa pyhyyttäsi, ei omia epäonnistumisiasi, ei heikkouttasi, ei edes uskosi olemattomuutta. Kaikki on kunnossa, sillä hän tulee ja hän saapuu.

Saapumisen ja tulemisen oppi merkitsee sitä, että me pysymme paikallamme, mutta Kristus tulee. Eikä hän tule vain puolitiehen vastaan, vaan hän tulee perille asti, sinun vierellesi, sinun sydämeesi. Vaikka sinä et osaisi etkä ehtisi millään tavalla valmistautua, niin Kristus tulee joka tapauksessa. Vaikka et edes muistaisi pyytää, että hän tulisi sinun luoksesi, niin hän tulee. Hän tulee tilaamatta ja pyytämättä, odottamatta ja yllättäen.

***

Rakas sanankuulija. Ehkäpä sinä vielä mietit, että mitä se virsien puhe adventtiin ja jouluun valmistautumisesta sitten oikein tarkoittaa. ”Valmistu, Herran kansa…” ”Käy, kansa, Herraasi vastaan…” Jos kerran kaikki on kiinni siitä, että hän tulee, niin miksi meitä sitten kehotetaan valmistautumaan ja menemään vastaan?

Päivän virsi, siis virsi numero 8, vastaa tähän kysymykseen näin: ”Nyt tahdon käydä vastaan maailman auttajaa, vaan kuinka voisin tietä hänelle valmistaa? Oi Jeesus Kristus, itse valaise minutkin, niin että tullessasi valmiina olisin.” (VK 8:1)

Adventin ilo ei synny meistä itsestämme, vaan hänestä, joka tulee. Eikö se arjessakin ole niin, että se ystävä, joka tulee luoksesi kylään, sytyttää sinussa odottamisen ja valmistautumisen halun. Kun kuulet hänen askeleensa rapussa, sinä menet ja avaat oven, ja hän tulee sisälle. Valmistautumisessa ei ole mitään mieltä, jos ei tiedä, kenen tulemiseen valmistautuu. Valmistautuminen saa mielekkyyteensä vain hänestä, joka tulee.

Jouluun valmistautuminenkin alkaa siitä, että Kristus tulee. Hän, jonka me kuulemme tulevan, sytyttää meissä ilon jo ennen kuin hän on tullut. Kristus vetää meitä puoleensa kuin magneetti. Sydämeemme syttyy ilo, toivo, rohkeus, mutta myös rakkaus, rakkaus Kristusta ja lähimmäisiä kohtaan.

Kristillinen usko on siitä merkillinen, että Jumalan luo ei mennä puolitiehen vastaan, mutta sitten kun Jumala tulee meidän luoksemme, meissä syttyy halu mennä lähimmäisiämme puolitiehen vastaan. Kun Kristus tulee meidän luoksemme, niin meidän tekee mieli mennä lähimmäistemme luo.