Piispa Teemu Laajasalon iltahartaus Ylen Radio 1:ssä Vantaalla tapahtunutta kouluampumista muistaen 2.4.2024 klo 18.50.
Vantaan Viertolan järkyttävä tapaus on pysäyttänyt tänään koko maan. Ennen kuin koulupäivä ehti edes kunnolla alkaa, se päättyi kaikista hirveimmällä tavalla. Koulun oma pieni oppilas surmasi ja vahingoitti muita pieniä alakoulun oppilaita. Moninkertainen suru on murtautunut kaiken keskelle.
Huomenna aamulla yhteen vantaalaiseen kouluun kävelee oppilaita, joiden reppu on raskaampi kuin koskaan aikaisemmin. Yhdessä luokassa on liian monta tyhjää pulpettia.
Kun pieni lapsi kuolee koulussa toisen oppilaan käden kautta, menee rikki paljon. Turvallisuus tuhoutuu. Luottamus lakkaa. Elämä päättyy liian aikaisin. Apu alkaa liian myöhään.
Jokaisen vanhemman pahin pelko on oman lapsen menettäminen. Tänä aamuna monessa sadassa vantaalaisessa perheessä ehdittiin pelätä hetki pahinta. Luettiin uutisia, kuultiin huhuja ja vastaanotettiin ennakkotietoja. Pahin pelko yhdistää meitä. Ei tarvitse olla vantaalainen vanhempi, että ymmärtää miltä oman lapsen puhelin- ja sijaintitietojen katsominen on tuntunut. Eikä tarvitse olla vantaalainen alakoululainen, että ymmärtää, miltä on tuntunut istua tuntitolkulla epätietoisuudessa koululuokassa ja odottaa.
Jokainen meistä myös saa jonkinlaisen aavistuksen siitä tuskasta, mitä niissä perheissä nyt koetaan, jossa pahin on tapahtunut. Emme tiedä tarkalleen, mitä he kokevat, mutta kauhistumme pelkästä kokemuksen kuvittelustakin. Osaamme myös ajatella niitä perheitä, joissa pidetään tänä iltana silminnäkijälapsia sylissä ja lohdutetaan.
Tällaisen surun keskellä meillä jokaisella on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Miksi näin tapahtui? Olisiko tämä voitu estää? Millaisessa yhteiskunnassa näin voi käydä? Millainen Jumala sallii tämän? Kovin suurella äänellä ei kannata ruveta kysymyksiin vastauksia mestaroimaan. Kun lapsi tappaa toisen lapsen, ylittää se kaiken ymmärryksen.
Jos Viertolan tragedian olisi aiheuttanut tunnettu väkivaltarikollinen tai vieraan vallan pahantekijä, olisi helpompi syyttää tekijää ja saada järjestystä omalle ahdistukselle.
Olisi helpompaa, jos olisi joku, jota syyttää.
Osaamme jotenkin eläytyä uhrien ja heidän omaistensa kauhuun. Osaamme aavistella silminnäkijöiden perheiden huolta, ahdistusta ja pelkoa. Mutta kuinka osaisimme jotenkin nähdä ja kuvitella myös pienen tekijän tuskan. Tulevaisuuden tuhoutumisen ja syyllisyyden taakan. Kuinka osaisimme ajatella sitä tekijän perhettä, jossa tänään elämä entisellään lakkasi lopullisesti.
Runebergin lastenvirressä 490 ”Mä silmät luon ylös taivaaseen” lauletaan neljännessä säkeistössä:
Mä taimi olen sun tarhassas
ja varten taivasta luotu,
sun armollisehen huomahas
jo syntymästäni suotu.
Me olemme taimia Jumalan tarhassa. Jumala on luonut ihmisen ja rakastaa ihmistä aina. Me emme voi ymmärtää tämän maailman pahuutta. Emme voi hyväksyä sitä, mitä täällä tapahtuu. Emme voi käsittää sitä, miksi Jumala kärsimyksen sallii.
Mutta voimme luottaa siihen, että pimeimpinäkin hetkinä Jumala näkee meidät. Mustimmissakin murheissa Taivaallinen isämme haluaa meille hyvää.
Kristus kärsii kärsivien kanssa, tuntee murheen, ahdistuksen ja kuoleman – ja on valmis itkemään kanssamme.
Tänään ja huomenna jokaisessa kodissa on hyvä muistuttaa jokaista lasta siitä, että kouluun on turvallista mennä.
Ja tänään iltarukouksessa meidän tehtävämme on muistaa uhreja, heidän perheitään, tekijää ja hänen perhettään sekä kaikkia Vantaan tragedian omaisia ja viranomaisia.
Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isämme,
Siunaa ja varjele meitä.
Kuule kaikkien kärsivien tuska.
Lohduta ja anna toivoa.
Aamen.