Kirjassa: Aika uusille urille. Rauman Lukko 80 vuotta. 2016. S. 10-11.
Siihen aikaan, kun toimin Helsingin piispana, seurakuntavierailujen ohjelmaan kuului käyntejä kouluissa. Tarkoitus oli edistää yhteistyötä niiden kanssa, jotka toimivat lasten ja nuorten parissa.
Koulukäynteihin kuului kyselytunti, jolloin oppilaat saivat kysyä minulta, mitä halusivat. Oli vastattava arkisiin, vakaviin ja hauskoihin kysymyksiin. Aika usein udeltiin, mitä lätkäjoukkuetta kannatan.
Olin ahtaassa paikassa. Hesassa piti ottaa kantaa Jokereiden tai HIFK:n puolesta. Sain osakseni aikamoista hämmennystä, kun kerroin kannattavani Rauman Lukkoa. Ei minulle sentään buuattu, mutta hölmistyneinä pääkaupunkiseudun nuoret minua tuijottivat.
Syyt Lukko-rakkauteen ovat kaukana. Olin nuori koulupoika, kun meillä kotona 1950-luvun lopulla oli kotitalousharjoittelijoita. Yksi heistä oli ylitse muiden, ainakin minun mielestäni. Fiksu, ymmärtäväinen ja kaunis. Kotoisin Raumalta.
Tämä riitti. En aiemmin tiennyt Raumasta mitään. Nyt tiesin.
Vähitellen opin sitten kiinnittämään huomiota uutisiin, jotka olivat peräisin Raumalta. Vastaan tulivat sellaiset nimet kuin Matti Mölli Keinonen ja Teppo Rastio. Luulen, että näin molemmat 1960-luvun alkupuolella Helsingin jääareenalla.
Molemmat sopivat nuorelle pojalle miehen malliksi. Mölli osasi pyörittää vastustajia, niin ettei silmä perässä pysynyt. Kunpa oppisi elämässä jonkun sellaisen taidon, että osaisi kiertää vaikeat vastukset. Rastio taas oli kuin ladon ovi, johon kaikki stoppasi. Kunpa oppisi elämässä jonkun sellaisen taidon, ettei heti tarvitsisi perääntyä.
Kovin innokas jääkiekon seuraaja en sitten pitkään aikaan ollut. Mutta kokonaan rakkaus Raumaan ei hiipunut, sillä yleensä olin selvillä Lukon paikasta tulostaulukossa. Kiintymykseni tunnustin silloin, kun sitä kysyttiin tai kun muuten oli sopiva tilaisuus puolustaa nuoruuden näkyä. Sitä paitsi väitöskirjani painettiin 1970-luvun lopulla Länsi-Suomen kirjapainossa. Faktori oli tarkka tyyppi.
Sitten tuli tammikuu 2005. Olin aika uupunut palattuani Thaimaasta tsunamin jälkeen. Oli vaikeaa unohtaa niitä suomalaisia, joiden kärsivät kasvot olin kohdannut.
Yksi iso apu tuli tarpeeseen. Isotalon Jussi soitti. Hän oli jostain lukenut rakkaudestani Lukkoon. ”Nyt sulle voisi tehdä hyvää, ettet jäisi murheitten valtaan, vaan lähtisit lätkämatsiin ja reiluun seuraan.”
Siitä alkoi uusi innostus. Vanha rakkaus ei ollut ruostunut. Jussin kanssa on katsottu Lukon matseja niin Hesassa kuin Raumalla. Vastaanotto länsirannikolla on ollut ystävällinen, vaikka olenkin epäillyt, että joskus läsnäoloni on voinut tuottaa epäonnea kiintymykseni kohteelle. Tervetulleeksi on kuitenkin toivotettu.
Huippuhetkiä ovat olleet ne kohtaamiset, kun yli 50 vuoden salarakkauden jälkeen olen voinut puristaa niin Pyörittäjän kuin Ladon Oven kättä. Suuri kunnia minulle. Sitä paitsi treffasin sen kotitalousharjoittelijankin, ensi kertaa puolen vuosisadan jälkeen.
Nyt pitää enää odottaa, että Lukko voittaa toisen kerran kultaa. Ei siihen kauan mene.
Kaikille raumalaisille toivotan Jumalan siunausta.