RASKAS JA KEVYT KUORMA

RASKAS JA KEVYT KUORMA

Piispa Teemu Laajasalon saarna 4.9.2018 Helsingin hiippakunnan papiston synodaalikokouksen messussa

(Matt. 11: 25-30)

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:

”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut

tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä,

Isä, olet hyväksi nähnyt.

Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu

kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet

ilmoittaa.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä

annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä

olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun

ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Hyvät Helsingin hiippakunnan papit,

onpa hienoa nähdä teidät, arvoisat työkaverit. Tältä näyttää tämän hiippakunnan papisto.

Tuomiokapitulista on tämän kesän aikana pariin kertaan muistutettu synodaalikokouksesta. Jokaisen muistutuksen jälkeen olen saanut henkilökohtaisesti paluupostia. Yksi on kiittänyt kutsusta, toinen on kertonut mielipiteensä päivän ohjelmasta ja kolmas on sanonut jotain muuta. Monissa paluuposteissa sävy on ollut innostunut ja kollegojen tapaamista odottava.

Mutta posteissa ja niitä seuranneissa keskusteluissa on kuulunut toisenlaisiakin tarinoita pappisvirasta – siis meidän tarinoitamme, tämän salin tarinoita, meidän yhteisen virkamme kertomuksia. Niitä kertomuksia, joissa viranhoidon päällimmäinen kuuluminen on väsymys, näköalattomuus, turhautuminen, pettymys, pahoinvointi ja huoli tulevasta. Niitä kertomuksia, joissa tälle päällimmäiselle kuulumiselle annetaan syyksi liian raskas nuortenleiri, liian kova määrä siunaustilaisuuksia, liian vähän aikaa valmistautua puheisiin, liian epäselvä työnkuva, syyllisyys iltojen viettämisestä erossa omista lapsista tai kokemus siitä, että ei ole varma, osaako puhua seurakuntalaisille – tai tarkoittaako sydämessään sitä, mitä puhuu.

Kertomuksia, joissa toistuu pettymys omaan riittämättömyyteen köyhien, pakolaisten, vähemmistöjen ja eri tavoin syrjittyjen hyväksi toimimisessa. Kyllä me näistä kertomuksista saamme kiinni.

***

Päivän evankeliumissa Jeesus lupaa, että Hänen ikeensä on hyvä kantaa ja Hänen kuormansa on kevyt. Tässä salissa jokainen meistä on kuullut nämä lauseet monta kertaa. Useat meistä ovat kuulleet nämä sanat myös pappisvihkimyksen yhteydessä. Ja kuitenkin me tiedämme omasta kokemuksesta, miten raskasta papin työ usein on. Vaikka kuinka olisimme välillä innostuneita ja toivorikkaita, on myös paljon niitä hetkiä, jolloin ies tuntuu nimenomaisesti pahalta kantaa ja kuorma on nimenomaisesti raskas.

Me olemme tänään koolla mission äärellä. Eikö rakkaat papit ole niin, että sen lisäksi, että me kannamme pappisvirassa erilaisia henkilökohtaisia kuormia, on meillä kannettavana myös tämä mission kuorma: ”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Ja ainakin oman kokemukseni mukaan se on raskas kuorma.

Raskas kuorma

Mission todellisin merkitys on inkarnaatiossa: siinä, että me kerromme, miksi Jumala on tullut maan päälle. Mutta missiossa on kyse myös toisenlaisesta inkarnaatiosta: siitä, että meidän puheemme, meidän hyvät aikomuksemme, meidän hurskaat suunnitelmamme tulevat todeksi.

On raskas kuorma tietää, mitä meidän pitäisi tehdä. Kyllä me tiedämme, että seurakuntalaiset pitäisi sitouttaa paremmin; me tiedämme, että seurakuntalaiset pitäisi ottaa mukaan näyn etsimiseen, suunnitteluun, tekemiseen; me tiedämme, että meidän pitäisi poistaa kaikkia mahdollisia esteitä ja antaa ihmisille aitoa vastuuta ja oikeita avaimia. Kyllä me tiedämme tämän.

Ja kyllä me tiedämme, että meidän tulisi olla kiinnostuneita niistä, jotka eivät ole kiinnostuneita meistä. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.”

Tämä kaikki on jokaisessa kirkkohallituksen strategiapaperissa, tämä kaikki löytyy seurakuntayhtymien toimintakulttuurinmuutoshankkeista ja seurakuntaneuvostojen suunnitelmista.

On raskas kuorma tietää, mitä pitäisi tehdä, jos ei samalla tiedä, miten se pitäisi tehdä. Mutta, rakkaat papit, vieläkin raskaampi kuorma on tietää, mitä pitäisi tehdä, ja sen lisäksi tietää myös, miten se pitäisi tehdä! Mehän nimittäin kyllä tiedämme, miten ihmisiä kohdataan.

Mikä merkitys olisikaan sillä, että soitettaisiin jokaiseen perheeseen, johon on syntynyt lapsi ja sanottaisiin onnittelusanat? Mikä merkitys olisikaan sillä, että oltaisiin yhteydessä jokaiseen perheeseen, jonka lapsi on osallistumassa rippileirille ja kysyttäisiin, miltä tämä vanhemmista tuntuu? Mikä merkitys olisikaan sillä, että lähestyttäisiin jokaista kärsivää omaista kuukausi hautajaisten jälkeen ja kysyttäisiin, kuinka te voitte? Mikä merkitys olisikaan sillä, että seurakunnasta pois muuttaville nuorille aikuisille lähetettäisiin viesti ja tutustutettaisiin heidät tulevaan seurakuntaan? Ei ihmisten kohtaaminen, heistä kiinnostuminen ja heidän arjestaan välittäminen ole rakettitiedettä, se on yksinkertaisia ja järjestelmällisiä tekoja.

Kyllä me tiedämme, että ihmisten tavoittamisen ja kohtaamisen kannalta tarvitaan vain yhteistä aikaa. Ei sillä ole niin väliä, vietämmekö me heidän kanssaan aikaa pingistä pelaten vai jaammeko me heijastimia ja glögiä asematunnelissa sormet kohmeessa. Sillä on väliä, että meidät tunnistetaan Kristuksen ja lähimmäisten palvelijoiksi. Sillä on väliä, että me olemme ihmisinä ihmisten joukossa.

Tämä kaikki voi kuulostaa kiusalliselta, aikaa vievältä ja tyrkyttävältä. Mutta meidän on syytä kysyä itseltämme: palvelisiko tällainen toiminta kirkon missiota vai haittaisiko se sitä? Me emme ehkä tiedä tarkasti, kuinka paljon tällainen kohtaaminen palvelisi kirkon missiota, mutta sen me tiedämme, että varmasti se sitä palvelisi, jos sitä tekisi järjestelmällisesti hiippakunnan jokainen pappi hiippakunnan jokaisessa seurakunnassa.

Miksi me emme sitten tee niin? Siksikö, että meillä ei ole aikaa tällaiseen? Joskus siitä varmasti on kyse. Mutta onko myös niin, että usein olemme kuitenkin riittävän tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen? Onko niin, ettei meillä mission kuorman edessä ole pienyrittäjän konkurssin pelkoa tai evankelisen saarnaajan korventavaa hätää ihmisten sieluista?

Me papit olemme opetuslasten tekijöitä. Meidän ei tulisi olla huolissamme itsemme vuoksi, omien työpaikkojemme ja toimintojemme vuoksi vaan ihmisten vuoksi. Niiden ihmisten vuoksi, joista Jeesus haluaa meidän tekevän hänen opetuslapsiaan; niiden ihmisten vuoksi, joita Jeesus haluaa arjen murheessa ja syyllisyydessä vapahtaa ja armahtaa; niiden ihmisten vuoksi, joille Jeesus haluaa paljastaa lempeän ja nöyrän sydämensä; niiden ihmisten vuoksi, joille Jeesus haluaa antaa hyvän ikeen ja kevyen kuorman.

Tiedämme siis mitä pitäisi tehdä, ja tiedämme myös sen, miten se pitäisi tehdä. Ja kuinka monta kertaa nämä samat asiat onkaan jo sanottu! Kuinka monta kertaa minäkin olen toistanut näitä samoja sanoja! Myös se on osa kuorman raskautta: on raskasta saada itsensä kiinni samojen sanojen, samojen suunnitelmien, samojen ihanteiden ja samojen tavoitteiden ääreltä yhä uudestaan. Yhä uudestaan epäonnistuneena ja epätäydellisenä. Mission kuorma on raskas.

Kevyt kuorma

Siksi onkin niin hämmentävää, mutta ennen kaikkea sydäntä elävöittävää kuulla päivän evankeliumia. Evankeliumia, jonka loppunostatus on niin huikea. ”Tulkaa minun luokseni”, ”minä ”minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt”. Tuntuu, että jokainen lause on edellistä lohduttavampi, edellistä rohkaisevampi, edellistä kauniimpi.

Rakas papisto, Kristuksen sanat puhuvat kevyestä kuormasta, koska Kristus viittaa itseensä. Kristus itse on kantanut meidän kuormamme ristille, Kristus itse on avannut meille tien taivaaseen, Kristus itse on luvannut meille Pyhän Henkensä oppaaksi ja lohduttajaksi. Mitään, mitä Kristus on tehnyt, ei meidän tarvitse kantaa.

Sakramenttiteologiassa on erotettu toisistaan ”tehty teko” ja ”tekevän teko”. Erottelulla korostetaan sitä, että toimitettu sakramentti – siis ”tehty teko” – välittää Jumalan armon riippumatta sakramentin toimittajan – siis ”tekevän teon” – pyhyydestä tai kelpoisuudesta. Sakramentin vaikuttavuus ja sakramentin toimittajan vaikuttavuus eivät siis ole yhteismitallisia.

Hyvät papit, olisiko niin, että tämä erottelu voisi meitä mission kuorman alla välillä uupuvia armahtaa? Voisiko tämän erottelun kautta lähestyä myös Jeesuksen lupausten ja omien kokemustemme välistä ristiriitaa kuorman painosta?

Papin työssä raskas kuorma on ”tekevän teko” – jotain, jonka kantajiksi meitä kutsutaan. Tekevän teko on kaikkea sitä, millä me osallistumme Kristuksen kirkon missioon. Kaikkea sitä, millä me yritämme tavoittaa ihmisiä. Kaikkea sitä, millä me laitamme itsemme likoon Jumalan valtakunnan hyväksi.

Papin työssä kevyt kuorma sen sijaan on ”tehty teko” – jotain, jonka Kristus on kantanut meidän puolestamme. Se on kertakaikkinen ja ainutlaatuinen. Sen teon me työn ja kuormien uuvuttamat saamme ottaa vastaan: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Nämä kuormat – tekevän teon raskas kuorma ja tehdyn teon kevyt kuorma – eivät ole papille vaihtoehtoisia. Jos ne menevät sekaisin, alkaa tehty teko vääristyä joksikin, joka riippuisi meidän aikaansaannoksistamme. Jos ne menevät sekaisin, alamme me luistaa tekevän teosta, ja unohtaa, että Kristus kutsuu meitä työtovereikseen, opetuslasten tekijöiksi Jumalan valtakunnan missioon. Jotta me siinä tehtävässä jaksamme, on meidän ensiarvoisen tärkeää pystyä erottelemaan, mikä kuorma on kannettu meidän puolestamme, ja minkä kuorman kantajiksi meitä kutsutaan. Raskas kuorma ja kevyt kuorma ovat molemmat totta. Mutta ne ovat erilaisia kuormia, ne eivät ole yhteismitallisia.

Papin työn voi pelkistää näihin kahteen näkökulmaan. Tekevän tekomme, missiomme, on taluttaa ihmisiä tehdyn teon äärelle – siis alttarille.

***

Hyvä hiippakunnan papisto, meitä on täällä melkein viisisataa pappia. Vaikka kutsumuksemme on yhteinen, on meillä erilaisia vahvuuksia ja erilaisia työnäkyjä. Me tarvitsemme erilaisia persoonia, erilaisia taitoja, erilaisia painotuksia ja erilaisia ihmisiä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että meidän missiomme kohteena on koko maailma ja kaikki kansat. Yksi pappi ei voi tehdä kaikkea tai tavoittaa kaikkia. Jos me haluamme puhutella koko maailmaa, me tarvitsemme monenlaisia kasvoja. Me tarvitsemme nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, konservatiiveja ja liberaaleja, uudistusta toivovia ja perinteitä säilyttäviä. Tässä missiossa me tarvitsemme kaikkia. On valtava siunaus, mikä osaaminen ja intohimo tämän hiippakunnan papeista löytyy!

Ystävät, kun ajan vaatimukset tuntuvat kohtuuttomilta, muistakaa, että meidän kuormamme ei koskaan koske työmme oikeutusta. Me voimme kantaa kuormaa, joka pakottaa meidät kysymään, kuinka meidän olisi hyvä toimia Jeesuksen lähettiläinä tässä ajassa. Me voimme kantaa kuormaa, joka pakottaa meidät kysymään, mitkä tavat ja keinot voivat olla tässä ajassa kutsumassa ihmisiä alttarin äärelle. Me voimme kantaa kuormaa, joka pakottaa meidät kysymään, kuinka me löytäisimme tien juuri niiden lähelle, jotka ovat etääntyneet kaikista kauimmaksi meistä.

Nämä kuormat ovat raskaita ja ne kuuluvat meille.

Mutta, ystäväni, älä koskaan kanna taakkaa siitä, miksi sinua vielä tarvittaisiin. Älä koskaan kanna taakkaa siitä, miksi sinä olet pappi, tai siitä, miksi sinä altistaisit itsesi vaikeisiin tilanteisiin ja uusiin haasteisiin. Sinä olet pappi siksi, että se on Kristuksen teko. Sinä olet pappi siksi, että kaikista raskain teko on jo tehty sinun puolestasi. Sinä et ole pappi siksi, että sinä olisit valinnut Kristuksen vaan sinä olet pappi siksi, että Kristus valitsi sinut. Ja tänäänkin Hänellä on sinulle sama viesti kuin pappisvihkimyksen päivänä:

Tule minun luokseni, sinä työn ja kuormien uuvuttama.

Minä annan sinulle levon.

Ota minun ikeeni harteillesi ja katso minuun: minä olen sydämeltäni

lempeä ja nöyrä.

Näin sinun sielusi löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa

ja minun kuormani on kevyt.

Aamen.

2018-11-26T15:14:41+00:00syyskuu 4th, 2018|Piispan saarnat|