Piispa Teemu Laajasalon saarna Helsingin Diakonissalaitoksen 150-vuotisjuhlamessussa Kallion kirkossa 17. joulukuuta 2017
Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: ”Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen.”
Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Joh. 3: 26–30
Rakkaat diakonissalaitoksen ystävät ja rakkaat Kallion seurakuntalaiset.
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Päivän evankeliumi ohjaa huomiomme värikkääseen ja monella tavalla äärimmäiseen henkilöön: Johannes Kastajaan. Tai oikeastaan evankeliumi ohjaa huomiomme Johannes Kastajaan, joka ohjaa huomiomme edelleen Jeesukseen. ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” kuten Johannes opetuslapsille toteaa. Siis Jeesuksen on tultava suuremmaksi, Johanneksen itsensä pienemmäksi.
Eikö tämä ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” ole hyvä asenne ihan näin maallisesti – siis elämässä meidän ihmisten kesken. Se on rokote ylimielisyyttä ja itseriittoisuutta vastaan. Johannes Kastajan sanoja on helppo pitää osoituksena esikuvallisesta nöyryydestä. On luontevaa ajatella, että niissä on meilläkin tavoiteltavaa. Kuinka usein kiitollisuutemme muuttuukin ylpeydeksi tai kuinka usein itsevarmuutemme pöyhkeydeksi! Näiden sanojen äärellä voi tehdä tulkinnan, että meille olisi tässä annettu hyviä kultaisen käytöksen kirjan ohjeita.
Mutta ei evankeliumi tyhjene tällaisiin yleisiin huomioihin. Näissä sanoissa on kysymys sittenkin jostain ihan muusta. Siinä vihjataan aivan selvästi, että Johannes tunnisti Jeesuksen Messiaaksi – siis profeettojen lupaamaksi pelastajakuninkaaksi. Kun tämän tiedon valossa pysähdymme näiden sanojen kohdalle: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” niin tekee mieli kysyä – mitä muutakaan Johannes olisi voinut sanoa! Onko tässä nyt jotain nöyryyttä tai ylevyyttä? Totta kai Messias on suurempi kuin profeetta!
Siinä, että Johannes Kastaja ohjaa huomiomme Jeesukseen, ei pitäisi olla meille tämän päivän kirkossa kävijöille mitään erikoista tai hätkähdyttävää. Eikö pikemminkin tunnu ihmeelliseltä ajatella, että juuri tämä kohta meitä puhuttelee – ikään kuin meille olisi vaikeaa tajuta, että Jumala on ihmistä isompi? Totta kai ihminen on pienempi kuin Jumala, luotu pienempi kuin Luoja! Ei sen myöntäminen vielä kovin erikoista hurskautta vaadi. Asia yksinkertaisesti on niin, halusimmepa tai emme.
Mutta kun katsomme kokonaisuutta hieman laajemmin, paljastuu jotain yllättävämpää – on nimittäin paljon erikoisempaa ja hätkähdyttävämpää, että Jeesus ohjaa huomiomme Johannes Kastajaan!
Matteuksen evankeliumissa (11:11) Jeesus sanoo suoraan, että ”yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi”. Sen ääreen on syytä pysähtyä. Siis: ”Yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi”. Näin sanoo siis itse Jeesus.
Aikamoinen linjaus, sillä nyt puhutaan sentään henkilöstä, jonka yhteiskuntakelpoisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Henkilöstä, joka pukeutuu kamelinkarvavaatteeseen, elää villimehiläisten hunajalla ja heinäsirkoilla, villitsee kansanjoukkoja kiivain sanankääntein!
Miehestä, joka mellastaa autiomaassa – kirjaimellisesti yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella. Miehestä, joka jylisee, kuinka ”Kirves on jo pantu puun juurelle” ja kuinka ”Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.”
Tätä kaikin puolin äärimmäistä henkilöä Jeesus siis nimittää ”suurimmaksi naisesta syntyneeksi”.
Unohtiko Jeesus kuninkaat, ruhtinaat, vallankäyttäjät?
Tai ajatteliko Hän, ettei heitä nyt lasketa? Ei suinkaan.
Pikemminkin Jeesus vääntää rautalangasta: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan, mitä te odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan!” Ei, kaikista maailman ihmisistä nimenomaan Johannes Kastajan – kamelinkarvoineen kaikkineen – Jeesus nostaa jalustalle. Ja tämä on täysin linjassa meidän uskomme vallankumouksellisen näyn kanssa; näyn, joka muuttaa maailman suuruuden määritelmät surutta uusiksi. Jumalan Poika syntyy seimeen, Jumalan Poika ratsastaa aasilla, Jumalan Poika kruunataan orjantappuroilla. Köyhät, sairaat, syntiset ja hyljeksityt ovat hänen kansaansa.
Kristillinen evankeliumi kääntää maailman arvojärjestykset ympäri. Se nostaa katumusta, parannusta ja lähimmäisenrakkautta vaativan ”kylähullun” kuninkaiden yläpuolelle. Ja tätä kuninkaiden näkökulmasta mieletöntä julistusta se nimittää Jumalan valtakunnan murtautumiseksi maailmaan.
Me juhlistamme tänään 150-vuotiasta Helsingin diakonissalaitosta. Diakonissalaitos aloitti vuonna 1867 kulkutautisairaalana ja tulevien diakonissojen kouluttajana ja niin kuin me tiedämme, on vuosikymmenten myötä kasvanut monipuoliseksi yhteiskunnallisten ongelmien asiantuntijaksi, ihmisarvon puolustajaksi ja yleishyödylliseksi vaikuttajaksi. Tänäkin päivänä sen toimintaa ohjaa kristillinen lähimmäisenrakkaus.
Säätiön arvoihin on kirjoitettu nimenomaan kristillinen lähimmäisenrakkaus. Joskus on ihan perustellusti kysytty, että miksi siinä tarvitsee olla kristillinen? Että eikö siihen nyt riittäisi vaan lähimmäisenrakkaus. Ajattelen, että juuri se yksi sana tässä muistuttaa 150-vuotiasta laitostamme siitä, keneen sormi osoittaa – diakonissalaitoksen perustaminen on ollut Aurora Karamzinin tapa katsoa Kristukseen ja seurata Häntä. Meidän, jotka eri tehtävissä vaalimme, elämme ja uudistamme tätä perintöä on syytä muistaa tämä.
On puhuttelevaa, että Helsingin diakonissalaitos on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Ajatelkaapa, hallitsijat tulevat ja menevät, yhteiskuntajärjestykset muuttavat muotoaan, mutta evankeliumin näky löytää seuraajansa, puolustajansa, todeksi eläjänsä. Toiminnallaan Helsingin diakonissalaitos todistaa Jumalan valtakunnan arvojärjestyksestä, siitä, mikä on suurinta. Ja siten se jatkaa Johannes Kastajan perintöä. Auroralle 150 vuotta sitten ja diakonissalaitokselle yhä edelleen suurimpia ovat pienimmät. Sairaat, surulliset ja säädyttömät. Kidutetut, kerjäävät ja köyhät.
Kuten Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, ihmiset kysyivät Johannekselta: ”Mitä meidän sitten tulee tehdä?” Ja hän vastasi heille: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” Eikö näissä sanoissa näy se, mikä diakonissalaitoksen puoltatoista vuosisataa kuvaa.
Rakkaat diakonissalaitoksen ystävät, muistakaamme siis tänä päivänä, ettei ihmeellistä ole niinkään se, että pieni ihminen huomioi Jumalan suuruuden. Oikeastaan sen pitäisi olla itsestään selvää. Ihmeellistä on se, että suuri Jumala huomioi pienen ihmisen. Meitä ohjataan katsomaan Kristukseen, mutta Kristus kääntää katseen takaisin ihmiseen.
Eräs amerikkalainen nykyteologi ja pappi kirjoittaa osuvasti: ”Jumala on publikaani omassa kosmoksessaan. Hän ei seiso avoimesti pääkaduilla ja suurilla bulevardeilla kuuluttaen Itseään ja Kunniaansa; pikemminkin Herra valitsee kätketyn paikan, seisoo sivummalla. Hän ei osoita itseensä vaan luotuihinsa. Herra, Kaikkivaltias Jumala, on tyytyväisenä luomakunnassaan muita varten. Ja tämä on Hänen pyhyytensä.”
Tämä on kristillisen uskon huikea ilosanoma. Suurin kaikista on rakkaus, koska itse Jumalakin haluaa olla muita varten. ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” Johannes sanoo, ja osoittaa Jeesusta. Mutta Jeesus osoittaa takaisin, aivan kuin sanoen: Ystäväni, minä olen jo suuri. Mutta minä tulin pieneksi, jotta tekin kasvaisitte; jotta tekin viimein ymmärtäisitte, mitä on todellinen suuruus.
Kun vuonna 2167 vietetään Diakonissalaitoksen 300-vuotisjuhlia me emme tiedä, mistä suruista tai sairauksista ihmisiä silloin autetaan. Mutta jos Auroran perinnöstä pidetään kiinni, me voimme tietää, että silloinkin katse on pienessä ihmisessä, koska suuri Kristus on katseemme siihen ohjannut.
Aamen.