TOMU JA HENKI

TOMU JA HENKI

Saarna Oulun Kirkkopäivien messussa 29.5.2005

Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (1. Moos. 2:7)

Luomakunnan sunnuntailla on kaksi viestiä. Niistä ensimmäinen on tiukka ja tyly: ihminen on pelkkää tomua. Äsken kuultu luomiskertomus sanoo: ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen…”

Viisi kuukautta ja kolme päivää sitten luomakunta näytti taas kerran voimansa ja osoitti kauhealla tavalla, miten pieni ja avuton ihminen voi olla. Satoja kilometrejä tunnissa vyöryvien hyökyaaltojen edessä ihmisen voimat eivät riitä mihinkään.

Vielä monta kuukautta tsunamin jälkeen me täällä Suomessa luemme kuolinilmoituksia, joissa kerrotaan menehtyneistä ja kadonneista, pirstoutuneista perheistä. Monen, liian monen suomalaisen arkun äärellä on luettu sanat: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla…”

On pysäyttävää, että ihminen siunataan haudan lepoon samoilla sanoilla, joilla Raamattu kuvaa luomakunnan syntyä. Samalla tavalla kuin ihmisen elämä päättyy maatumiseen, samalla tavalla meistä sanotaan, että me olemme tulleet maasta ja sen tomusta. ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen…”

Raamatun luomiskertomukset eivät esitä luonnontieteellistä eivätkä lääketieteellistä selitystä siitä, mistä ihmiselämä on saanut alkunsa. Jumalan sanan puheessa ”maan tomusta” on kyse jostain paljon syvemmästä ja olennaisemmasta ihmisen olemuksen piirteestä.

Raamattu haluaa osoittaa ihmisen pienuuden ja vähäpätöisyyden suhteessa Jumalaan ja luomakuntaan. Kumpaankin verrattuna ihminen on ”maan tomua”. Luomakunnan suuruuden ja avaruuden valtavuuden rinnalla ihminen on vain kourallinen savea ja hiukkanen pulveria. Maailmankaikkeuden mittapuulla arvioituna ihmiselämä on hyttysen ininää. Vain silmänräpäys erottaa meidät kuolemasta eikä elämämme syntykään ole sen pitemmästä kiinni.

Auringon ja avaruuden rinnalla on oikeastaan käsittämätöntä, että on yleensä olemassa sellainen olento kuin ihminen. Psalmin ihmettely on kuin modernin maailmankaikkeuden tutkijan puhetta: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen!” (Ps. 8: 4-5)

Mikä on ihminen? Tutkijat väittävät, että ihmisen lähimmällä sukulaisella, kääpiösimpanssilla eli bonobolla on 98 % samat geenit kuin meillä. Joskus tuleekin mieleen, että vain harvat asiat erottavat meidät aasista, apinasta tai siasta. Jos ihminen pantaisiin lihoiksi ja myytäisiin kauppahallin tiskillä kuin porsaanpaisti, kilohinta ei nousisi korkeaksi. Jos vainaja kuoleman jälkeen poltetaan, jäljelle jää vain tuopillinen tuhkaa. Hautaan lasketusta ruumiista on muutamien vuosien jälkeen jäljellä vain kasa luita.  Raamatun ajan hurskaat tiesivät oikein, että ihminen on vain tomua.

Eikä vain ihmisen ruumis ole haihtuvaa tomua. Usein joudumme karvaasti kokemaan, että parhaatkin ajatuksemme, sanamme ja aatteemme ovat pelkkää savea. Itäisessä naapurimaassa kuviteltiin 70 vuotta, että puolue pystyy rakentamaan maanpäällisen paratiisin. Tomuksi meni. Markkinoiden kaikkivoipaisuuteen kohdistetut toiveet ovat toistuvasti romahtaneet. Jäljelle on jäänyt lamaa ja kärsimystä. Puolisoiden keskinäiset lupaukset elämänmittaisesta rakkaudesta ovat haihtuneet tuhkana tuuleen, kun keskinäinen ymmärrys on käynyt ylivoimaiseksi tai kun lohtua on etsitty uusista kiehtovista kokemuksista. Kuvitelmat omasta henkisestä aikuistumisesta ovat kariutuneet, kun sisimmästä onkin löytynyt vain ylpeyttä, kateutta tai oman edun tavoittelua.

Viimeistään kuoleman edessä paljastuu, että ihmisen korkeimmat unelmat, ylevimmät ajatukset ja komeimmat saavutukset ovat lopulta pelkkää tomua. Eteisessä kopisevat jo niiden jalat, jotka kantavat meidät hautaan.  ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla…”

Joskus olen miettinyt, pitäisikö meidän itsemme kaikkivaltiaiksi ja kuolemattomiksi kuvittelevien ihmisten useammin kulkea sairaaloissa ja hautausmailla, jotta ymmärtäisimme oman katoavaisuutemme ja vähäisyytemme? Pitäisikö ihmisen rinnalla olla keskiaikaiseen tapaan narreja, jotka jatkuvasti kuiskuttavat niin kansalaisille kuin hallitsijoille: ”muista, että olet vain tomua”.

Luomakunnan sunnuntain ensimmäinen viesti on ankara: ihminen on maan tomua. Synkkä, masentava ja kuitenkin niin todellinen viesti. Olemassaolonsa kanssa kamppaileva mies ja nainen kaipaa haluaisi kuitenkin kuulla toisenkin viestin. Onko sellaista?

Luomiskertomuksen sanat eivät puhu pelkästä tomusta. Tomua tärkeämpää on tomun käsittelijä. Ihmistä tärkeämpää on se, kuka hänet on tehnyt. Savea tärkeämpää on savenvalaja. Kangasta tärkeämpää on kutoja. Kipsiä tärkeämpi on kuvanveistäjä. Värejä tärkeämpää on taiteilija. Luotua tärkeämpi on Luoja.

Luomiskertomusten päähenkilö ei ole ihminen. Vaikka meitä muistutetaan, että me olemme vain tomua, niin vielä olennaisempaa on kysyä, kuka on meidän Luojamme ja Jumalamme. Tomu ja ihminen saavat merkityksensä ja mielekkyytensä, jos niillä on yhteys muovaajaansa ja tekijäänsä. Vaikka Raamatun luomiskertomus niin ankarasti puhuu tomusta, sen puhe ei kuitenkaan ala eikä pääty tomuun. Tomu on olennainen osa ihmisen todellisuutta, mutta meillä on myös toinen todellisuus ja ulottuvuus. Luomisen pääroolissa ei ole ihminen, vaan Jumala.

Luomiskertomus sanoo oikeastaan vain saman, minkä ensimmäinen käskykin sanoo: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi.” Jos siis toivot olevasi enemmän kuin tomua, kysy, kuka on sinun Luojasi ja Jumalasi. Tomua olevan ihmisen olennaisin kysymys on: onko sinulla kiinteä yhteys Jumalaasi?

Ihmiselämän tärkein kysymys ei ole se, kuka ihminen on, vaan se, kuka on ihmisen Jumala. Tämä kysymys ei oikeastaan ole kovin monimutkainen eikä vaikea. Kysymys on vain siitä, mihin me viime kädessä panemme turvamme ja toivomme. Sinun jumalasi on se, jonka varaan sinä rakennat tulevaisuutesi.

Jos me panemme toivomme vain omaan itseemme, maineeseemme, valtaamme, suorituksiimme, hurskauteemme, taitoihimme, niin silloin me jäämme pelkäksi tomuksi. Mutta jos me panemme toivomme Jumalaan, silloin meistä voi tulla – luomiskertomuksemme sanoin – ”eläviä olentoja”.

Kaikki Jumalan teot ovat sitä, että hän tekee tomusta elämää. Vaikka tuntisit itsesi kuinka mitättömäksi ja hauraaksi tahansa, Jumala voi sanallaan ja rakkaudellaan tehdä sinusta arvokkaan ja vakavasti otettavan ihmisen. Vaikka olisit kuinka monta kertaa tahansa yhä uudelleen vajonnut tuhkaan ja tomuun, Jumala voi herättää sinut uuteen elämään ja tulevaisuuteen. Vaikka miten raskaasti tuntisit, että olet pelkkää tyhjyyttä ja heikkoutta, Jumala voi antaa sinulle toivon ja tulevaisuuden.

Luomiskertomus ei siis perimmältään ole synkkää saarnaa. Se kyllä tuntee tarkasti ihmisen tomunkaltaisuuden, mutta juuri tämän tomuisuuden keskelle se tuo itsensä Jumalan. ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.”

Merkillistä on, että Jumalan hyvä luomistyö seuraa meidän tomumajaamme myös kuoleman rajan tuolle puolen. Emmekö jo nyt voisi rukoilla, että meidän haudallamme olisi joku, joka lukisi sinulle ja minulle nämä sanat: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Eikö siis kannattaisi olla kiinteässä yhteydessä tällaiseen Luojaan ja Vapahtajaan?

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6)

2021-03-04T12:28:27+00:00toukokuu 29th, 2005|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|