Vähän tässä on hontelo olo, kun pitäisi alkaa puhua lampaista, jotka jolkottavat rauhaisasti kesäisellä niityllä paimenensa perässä. Kun tässä meidän maisemassamme kirskuvat raitiovaunut ja ihmiset liukastelevat jäisellä asfalttikadulla.
Voiko meille lampaattomille kaupunkilaisasukkaille löytyä mitään tulokulmaa tähän Jeesuksen kertomukseen vaan siirretäänkö suosiolla perinneosastolle? Yleensä Jeesuksen viisaudet eivät rajoitu vain tietyille vuosisadoille tai käy tarpeettomiksi kehityksen myötä. Joten lähdetään yrittämään!
Eteemme ei piirry yksi ja ainoa lammas, värjöttämässä autiolla aukiolla. Kertomus puhuu joukosta, yhteisöstä, useiden yksilöiden ryhmästä. Tässäkö meille vinkkiä ihmisyyden olemuksesta? Tässäkö meille esimerkkiä siitä, millainen kirkko tai seurakunta parhaimmillaan on? Vaikka astelemmekin omilla saappaillamme tai korkokantakengillämme omaa reittiämme ja vaikka sisimmissä sopukoissamme kannamme yksityisimpiä unelmiamme ja haavojamme, silti olemme osa yhteisöä. Sillekin, jolle oman suvun historia on hämärän peitossa tai muutoin vajaa, kirkko tarjoaa historian ja suuren sukukertomuksen: olet tervetullut liittymään ja saamaan osasi kaikesta siitä, mitä Jumalan perheväkeen kuuluvat ovat kokeneet ja tehneet. Ja tässä Jumalan perheväen suvussa on tilaa myös ” mustille lampaille”.
Kutsuuko tämä ihmisyyden tosiasia luomaan keskellemme ilmapiiriä, jossa ihmiset eivät tule torjutuiksi ja syrjään sysätyiksi, heitetyiksi yksinäisyyden onkaloihin, vaan kokevat itsensä tervetulleiksi ja tulevat nähdyiksi omana itsenään. Kuuluvat johonkin, jossa heillä mieluinen paikkansa ja oma äänensä. Olisiko meidän yhdessä aloitettava talkoot, jossa ovia ja asenteita avataan: silloinko maahanmuuttajatytön ei tarvitse pelätä metroasemalla, silloinko vanhuksen ovikello soi pitkästä aikaa ja silloinko kouluvaikeuksiensa kanssa kamppaileva nuori löytää ymmärtävän aikuisen? Kääntääkö Jeesuksen opetus päämme sivulle, sen sijaan, että tuijottaisimme vain Paimenen selkää? Jos Jeesus tahtookin meidän vilkuilevan ympärillemme ja huomaavan hänet, jonka pää painunut kumaraan ja jonka silmistä aistii pelkoa ja epätoivoa? Saako Hän meidät tulemaan lähemmäksi toisiamme juuri silloin, kun sudet ulvovat ja pimeä uhkaa? Onko tämän tekstin viesti siinä, että kirkon tehtävä on kutsua joukkoon, olla turvaverkko ja kaikenlaisten ihmisten yhteisö? Ja jos tämä on kirkon tehtävä, se on silloin meidän jokaisen tehtävä. Jotakin toista ei voi määrätä tekemään yhteisöä puolestamme. Turvallisen yhteisön tekeminen alkaa juuri nyt ja juuri meistä. Siitä, miten katson vieressäni istuvaa ja siitä, miten katselen itseäni? Mitä tapahtuisi, jos ottaisimme todesta sen, että me kuulumme kaikki Jumalan perheväkeen, samaan sukuun ja olemme sillä perusteella kaikki tasa-arvoisia ja yhtä tervetulleita sukujuhliimme joka sunnuntai, tänäänkin.
Teksti antaa myös vinkkiä siitä, millainen suhde suvun jäsenillä on suvun päämieheen. ”Hyvä paimen tuntee lampaansa ja he tuntevat hänet.” Henkilökohtainen suhde, välitön ja läheinen. Jumala tuntee ihmisensä. Se on levollisuutta tuova tosiasia. Jumalalle meidän ei tarvitse pitää yllä kulisseja eikä kätkeä todelliset kasvomme naamion taakse. Hänelle saamme olla totta koko elämäntarinamme kanssa: Hän tuntee sen joka tapauksessa. Tässä on lupaus lepoon ja luottamukseen. Tässä on voima, joka vapauttaa meidät elämään itsemme ja toinen toistemme kanssa. Tässä on jumalallinen tosiasia, joka tekee meistä inhimillisiä, saa meidät armahtamaan itseämme ja toisiamme.
Teksti hoksauttaa meitä myös kirkosta, jossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Paimen muistuttaa, että hän välittää muistakin kuin vain tämän lauman lampaista. Me kristityt näkisimme mieluusti osana kirkkoa vain heidät, jotka ovat omanlaisiamme ja yhtä mieltä kanssamme, mutta tämä asenne ei taida miellyttää Jumalaa. Kun me tuijottaisimme vain omaan napaamme, usko laajentaa horisonttiamme ja saa meidät näkemään oman tonttimme tuolle puolen. Kun me kiistelemme ja lyömme pilkkakirvein toisia kristittyjä tai muiden uskontojen edustajia, Hyvä Paimen muistuttaa omasta avarasta asenteestaan ja varoittaa omimasta Häntä vain itsellemme. Hän on meidän ja meikäläisten, mutta ei vain ja ainoastaan meidän ja meikäläisten.
Viimeinen tämänpäiväinen vinkki on kuva yhteisöstä, joka on yhdessä liikkeellä. Hyvä Paimenen lampaat eivät torku raukeina aitauksessaan, vaan heidän maisemansa vaihtuu ja askel vei eteenpäin, aiemminkin astumattomille vuoripoluille. Tällaiseen yhdessä liikkeellä oloon, seikkailuihinkin ja uusiin maisemiin meitä kristittyinä kutsutaan; Jumala on liikkeessä mukana, kutsuu ja houkuttaa kulkemaan, näkemään, pysymään liikkeellä. Kesken kulkemisen Jumala saattaa yllättää. Lahjoittaa sitä, mitä kaipaamme nälkäämme ja nostaa horisonttiimme sitä, mitä olemme etsineet. Liikkeelle siis, yhdessä ja avoimin mielin!