Piispa Teemu Laajasalon puhe kirkolliskokouksen lähetekeskustelussa 4.11.2019
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat,
aloitimme tänään aamun Turun tuomiokirkossa yhteisellä messulla. Siellä tunnustimme syntimme seuraavin sanoin: ”Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia.” Tämä on aika hyvä synnintunnustus meille.
On tietenkin helppoa syyttää hallintoelimiä puhumisesta ja vaatia lisää toimintaa. Osa meidän yhdessä keskusteltavista aiheista on kuitenkin niin monimutkaisia ja vaikeita ja meitä keskenään jakavia, että niissä puhetta tarvitaan eikä toiminta ole mahdollista.
Mutta onko hyvät ystävät jotain sellaista, missä tämä synnintunnustus osuu meihin tämän salin jäseniin erityisesti. Onko jotain sellaista, missä me puhumme, vaikka pitäisi toimia?
Esitän tässä puheessa ensin tilannekuvan, sitten kysymyksen ja lopuksi kaksi haastetta. Siis tilannekuva, kysymys ja kaksi haastetta.
***
Olemme tilanteessa, jossa on syytä todella vakavasti pysähtyä. Olen aloittanut Helsingin hiippakunnassa ensimmäiset piispantarkastukset ja perehtynyt nyt muutamien seurakuntien kohdalla tarkasti heidän toimintansa avainlukuihin.
Hienoista ja upeasta toiminnasta huolimatta on syytä pysähtyä ja olla vakavasti huolissaan. Meillä on Helsingin hiippakunnassa seurakuntia, joissa viimeisen 10 vuoden aikana paitsi vihkimisten myös kasteiden määrä on puolittunut. Tahdon alleviivata tämän tarkkaan. 2010-luvulla kasteiden määrä on puolittunut. Reilun kahden kirkolliskokousistuntokauden aikana kasteista on hävinnyt puolet. Meillä on isoja seurakuntia, joiden sisällä nuorten miesten kirkkoon kuuluvuus on noin neljännes. Tai seurakuntia, joissa rippikouluun osallistuvien prosentti ikäluokasta alkaa kolmosella.
Koko maassa samassa ajassa kasteiden numeraalinen määrä on vähentynyt 36 %. Samassa ajassa syntyvyys on laskenut vajaat 17 %. Vertailuna voi todeta, että tässä samassa ajassa kirkon työntekijöiden määrä on vähentynyt alle 4 %. Vanha ajatus on se, että se mikä tapahtuu Helsingissä tapahtuu jossain vaiheessa muualla Suomessa.
Tieto näistä kammottavista luvuista ei tule monelle tässä salissa olevalle varmastikaan yllätyksenä. Olemme jo pitkään pelotelleet toisiamme uhkakuvilla ja hurjalla tulevaisuudella. Mitä olemme sitten vuosikymmenessä tehneet?
***
Haluan esittää kysymyksen: onko kyse siitä, että emme tiedä, mitä pitäisi tehdä vai onko kysymys siitä, että emme vain tee?
On varmasti niin, että emme pysty korjaamaan kaikkea, mutta olisiko niin, että itse asiassa meillä on selkeä käsitys siitä, miten jotain hyvin keskeistä voidaan saada kuntoon. Olisiko niin, että meidän ei pitäisi yrittää korjata kaikkea vaan korjata pari olennaista asiaa. Siis kohdentaa voimaa korkokengällä eikä saappaalla – siis osua kovaa kapealle alueelle eikä yleisesti.
***
Ensimmäinen haasteeni on selkeästi hiippakunnallisesti johdettavissa. Haastan jokaisen hiippakunnan kehittämään mallin, jossa systemaattisesti ja mitatusti jokaisessa seurakunnassa soitetaan aktiivisesti jokaiseen perheeseen, joissa lapsia syntyy ja jokaiseen perheeseen, joissa on rippikoulun kävijöitä. Meillä on työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia niin paljon, että tällainen soittaminen on hyvin pieni tehtävä. Jos rippikouluperheitä on 300 ja jokaisen perheen kanssa puhutaan vartti niin kesto 75 tuntia. Jos kymmenen ihmistä siis tekee tämän, se on yksi työpäivä vuodessa. Samalla tavalla voi laskea uusia lapsia saaville perheille soittamisen. Ideana on yksinkertaisesti olla yhteydessä perheisiin heidän elämänsä tärkeissä vaiheissa.
Jos me olemme kiinnostuneita ihmisistä, he ovat kiinnostuneita meistä. Jos me vietämme aikaa heidän kanssa, he haluavat viettää aikaa meidän kanssa. Tämä ensimmäinen haaste tullaan Helsingin hiippakunnan kirkkoherrojen kanssa ottamaan tosissaan ja laittamaan käytäntöön. Haastan muut samaan.
***
Toinen haaste ei ole yhden hiippakunnan tehtävissä erikseen. Jätän tämän teille tulevaisuutta varten asian edistämiseksi. Tätä samaa asiaa aion edistää myös strategiatyöryhmässä, jonka puheenjohtajana toimin. Toinen kysymys kuuluu: Miten me saisimme varmistettua sellaisen kokonaiskirkollisen tavan, jolla kasvava nuori aikuinen saatettaisiin uuteen kotiseurakuntaansa opiskelupaikkakunnalle muutettaessa. Ja miten hänet otettaisiin uudella paikkakunnalla vastaan? Olemme erittäin hyviä rakentamaan laitureita, mutta huonoja rakentamaan siltoja. Eli miten teemme systemaattisen jokaista seurakuntaa koskevan mallin, jossa poismuuttavat otetaan yksi kerrallaan haltuun ja yhdistetään vastaanottavan seurakunnan kanssa. Tämä ei voi olla vain yksittäisten innokkaiden ihmisten vastuulla.
Tämä on hyvin yksinkertaista. Jokaiselle poismuuttavalle soitetaan ja kysytään, mihin hän muuttaa ja jutellaan hetki ja luvataan järjestää yhteys uuteen seurakuntaan. Ja sitten uudesta seurakunnasta toivotetaan iloisesti vastaan ja tarjotaan tutustumista alueen kulmakuntiin.
***
Haluankin esittää alun kysymyksen uudelleen: onko kyse siitä, että emme tiedä, mitä pitäisi tehdä vai onko kysymys siitä, että emme vain tee? Jos tiedämme mitä pitää kirkon hyväksi ja ihmisten saattamiseksi Kristuksen omiksi tehdä, emmekä silti sitä tee, on syy useamminkin hiljentyä tuohon tämän aamun synnintunnustukseen.
Puhe on hyvä lopettaa evankeliumiin. Ja tänään se on se, että nämä kaksi esittämääni haasteetta eivät edellytä talousarvioon mitään muutoksia, ne eivät maksa mitään. Ne eivät edellytä resursseja. Ne edellyttävät vain sitä, että puhumisesta siirrytään toimimiseen.