Uusateismin haaste

Uusateismin haaste

Piispan kirjoitus Kanavaan nro 9/2008

Kirkosta eroamiseen on monenlaisia syitä. Tavanomaisin on taloudellinen. Aiemmin vähävaraisuus johti eroon, nykyään varakas miettii, voiko kirkollisveroeurot sijoittaa tuottoisammin.

Toinen syy ovat pettymykset kirkon toimintaan. Toivottua palvelua ei ole saatu. Esimerkiksi papin taitamattomuus tai laiminlyönnit voivat synnyttää kielteisen kokemuksen. Erityisesti kirkollisissa toimituksissa ihminen on usein herkällä ja haavoittuvaisella mielellä.

Kolmas syy on elämänmallien yksilöllistyminen. Jumalaan voidaan uskoa, mutta kirkkoa siihen ei koeta tarvittavan. Perinteiset instituutiot menettävät suosiotaan, kirkko ehkä kuitenkin vähemmän kuin monet muut kuten vaikkapa ammattiyhdistysliike, printtilehdet tai puolueet

Perustelluimmalta ero tuntuu, jos vakaumus on toisenlainen kuin kirkon usko. Jos ei usko Jumalaan, kirkon jäsenyys voi tuntua turhalta. Toki ateistikin saattaa kuulua kirkkoon, esimerkiksi sen tekemän diakonisen työn tai kulttuuriperinteiden vuoksi.

On väitetty, että vakaumukset ovat viime vuosikymmenten aikana kuolleet. Aatteellista dialogia käydään niukalti. Poliittiset ideologiat uinuvat, sovun etsiminen on muodissa. Tätä taustaa vasten on kiintoisaa havaita, että ateistiset aatteet ovat nostaneet päätään. Meillä Suomessakin on julkaistu uskontoon ja kirkkoon kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta aiempaa enemmän. Vapaa-ajattelijat ovat aktivoituneet.

Modernin ateismin juuret

Jumala-uskoon kriittisesti suhtautuvat ovat joko agnostikkoja tai ateisteja. Ero on periaatteellisesti tärkeä. Agnostikon mielestä Jumalasta ja hänen olemassaolostaan ei ole mahdollista saada perusteltua tietoa. Ateisti ei tyydy agnostikon varovaiseen asenteeseen, vaan pitää Jumalan olemassaoloa mahdottomana. Ateismi voi olla käytännöllistä jumalankielteisyyttä tai johdonmukaisiin perusteluihin nojaamaan pyrkivää ajattelua. Todellisuus on selitettävissä ilman Jumalaa.

Modernin ateismin juuret ovat Ranskan vallankumouksessa ja sen ateismikokeiluissa. Kuitenkin vasta myöhemmin, Ludwig Feuerbachin, Karl Marxin ja Sigmund Freudin työn seurauksena, ateismia alettiin laajemmin pitää varteenotettavana ajattelumuotona. Feuerbachin mukaan Jumala on projektio, johon ihmismieli heijastaa merkityksellisyyden ja kuolemattomuuden kaipuunsa. Uskonto on inhimillinen rakennelma ja kertoo vain ihmisestä itsestään. Ihmisestä erillään olevaa Jumalaa ei ole.

Marx yhtyi Feuerbachin ajatukseen uskonnosta projektiona, mutta vei näkemyksensä pidemmälle. Ihmisen kaipuu tuonpuoleiseen ja toiveet paremmasta kumpuavat yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Kurjuutta ja köyhyyttä pyritään paikkaamaan uskonnon tuomalla lohdutuksella, mikä kuitenkin estää näkemästä todellisia ongelmia ja tarttumasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Oopiumi ei kuitenkaan paranna kansan alistettua asemaa ja sen vuoksi uskonnosta on päästävä eroon. Marxin yhteiskunnallinen ohjelma lupasi: kun taloudellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus poistetaan, lohdutuksen tarve häviää ja uskonnolta putoaa pohja pois.

Myös Freudin uskontoteorioiden takana lepää Feuerbachin perusoivallus. Uskonto on todellakin projektio; ihmisen syvimmät toiveet saavat hahmonsa alitajunnan tuottamassa uskonnollisessa ajattelussa. Uskonto ja Jumala ovat Freudille biologisten ja psykologisten välttämättömyyksien seurausta. Jumala edustaa isää ja hänen suomaansa turvaa ja suojelua. Usko Jumalaan on ihmisen lapsellinen vastaus avuttomuuden tunteilleen, eräänlaista palaamista lapsuuden isän helmoihin. Tällaisesta regressiosta päästään ajan myötä eroon: ihmiskunta on jatkuvassa kehityksen tilassa ja tässä evoluutiossa uskonto on välivaihe. Ihmiskunnan aikuisuuden merkkinä on ateismi.

Feuerbach esitti modernin ateismin perusajatuksen: Jumala ei ole luonut ihmistä vaan ihminen on luonut Jumalan. Marx johti uskonnon synnyn yhteiskunnallisista ja taloudellisista epäkohdista. Freud taas jäljitti uskonnon alkuperän ihmisen psyykkisiin lainalaisuuksiin. Näitä ajatuksia täydensi Charles Darwinin teoria luonnonvalinnasta, joka selitti luonnon monimuotoisuutta. Darwinin teoria ei sinänsä ole sen paremmin ateistinen kuin teistinenkään. Se antoi kuitenkin ateisteille mahdollisuuden perustella, miksi hypoteesia Suunnittelijasta ei tarvita, vaikka luonto näyttää tarkoituksenmukaiselta ja suunnitellulta. Darwinin jälkeen monet katsoivat, että suurin taistelu käydään luonnontieteiden ja uskonnon välillä ja että uskonto tulisi häviämään kamppailun.

Uusateismin nousu

Tieteen ja uskonnon välinen vahva vastakkainasettelu sävyttää tuoreinta ateistista kirjallisuutta. Varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa on ilmestynyt useita kirjoja, joiden edustamaa ajattelutapaa voidaan kutsua uusateistiseksi. Tällaisia kirjoja ovat muun muassa Christopher Hitchensin God is not Great (2006; suom. Jumala ei ole suuri;WSOY, 2008), Sam Harrisin The End of Faith (2004; suom. Uskon loppu; Terra Cognita, 2007) ja Daniel Dennettin Breaking the Spell (2006; suom. Lumous murtuu; Terra Cognita, 2007). Eniten huomiota on kuitenkin herättänyt eläintieteilijä Richard Dawkinsin kirja The God Delusion (Bantam Books, 2006), joka on käännetty suomeksi nimellä Jumalharha (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2006).

Dawkins tunnetaan lahjakkaana luonnontieteen popularisoijana ja hän toimiikin tieteen kansantajuistamisen professorina Oxfordin yliopistossa. Suomennetuissa kirjoissaan Sokea kelloseppä (WSOY, 1989), Geenin itsekkyys (Art House, 1993) ja Viesti miljardien vuosien takaa (WSOY, 1995) Dawkins on selvittänyt yleistajuisella tavalla modernin evoluutioteorian käsitystä elämän synnystä ja kehityksestä. Jo näissä kirjoissaan hän on esittänyt myös kritiikkiä uskontoa kohtaan.

Jumalharha sisältää sekin luonnontieteellistä tietoa, mutta sen tähtäyspiste on muualla kuin lukijoiden tieteellisessä sivistämisessä. Tarkoituksena on osoittaa usko Jumalaan ja uskonnot ylipäänsä harhakuvitelmiksi ja vieläpä vaarallisiksi. Jumalharha on aggressiivinen ateismin julistus, joka pyrkii käännyttämään lukijansa. ”Jos tämä kirja toimii tarkoittamallani tavalla, sen avaavat uskonnolliset lukijat ovat ateisteja sen kädestään laskiessaan”.

Mistä uusateismi kumpuaa?

Jumalharha kuten monet muutkin uusateistiset kirjat näyttävät olevan reaktioita lähinnä Yhdysvalloissa käytävään keskusteluun. Siellä voimakkaassa asemassa olevat kreationistit pyrkivät tuomaan ns. tieteellisen luomisopin koulujen opetusohjelmiin ja yhteiskunnalliselle foorumille. Uusateistit puolestaan pyrkivät torpedoimaan pyrkimykset, joissa Jumala tai muu yliluonnollinen agentti otetaan osaksi luonnontiedettä. Toisaalta he menevät vielä pidemmälle uskoessaan luonnontieteiden osoittaneen Jumalan harhakuvitelmaksi.

Kun ymmärtää sen kontekstin, mistä uusateistinen kirjallisuus kumpuaa, tulee myös havainneeksi, että uusateistit pelaavat samalla pelikentällä kuin kreationistit. Jälkimmäiset ovat sitä mieltä, että luonnontieteen menetelmillä luojajumalan olemassaolo voidaan todistaa. Uusateistit taas katsovat, että luonnontiede osoittaa, ettei Jumalaa ole. Yhdistävä tekijä on vakuuttuneisuus siitä, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa tai kumottavissa oleva asia ja että tämä keskustelu kuuluu osaksi luonnontieteitä. Ajattelevatko uusateistit, että luonnontieteet voivat ratkaista myös metafyysisiä kysymyksiä? Eivät varsinaisesti, sillä heidän mielestään metafysiikkaa ei ole. Kaikki on luonnollista.

Jumalakysymys uskonnonfilosofiassa

Onko kreationistien ja uusateistien pelikenttä oikea, jos halutaan ymmärtää, mistä uskonnossa on kysymys? Filosofiassa ja teologiassa kysymystä Jumalan olemassaolosta ei yleensä lueta luonnontieteiden alaan. Luonnontieteet tutkivat materiaalista ja verifioitavissa olevaa todellisuutta. Niiden luonteeseen ei kuulu ottaa kantaa ns. tuonpuoleisiin asioihin, joihin metafysiikka ja kysymys Jumalasta kuuluvat. Sen sijaan uskonnonfilosofian pelikentällä voidaan tehdä ajatuskokeiluja ja irrotteluja, etsiä erilaisia teorioita ja testata jumalatodistusten perusteluja. Uskonnonfilosofiassa luonnontieteen tulokset voivat tarjota eräänlaisia raaka-aineita argumentaatiolle. Distinktio on silti syytä tehdä: Jumalan ottaminen pelinappulaksi luonnontieteiden pelikentälle ei toimi.

Uskonnonfilosofien näkemykset vaihtelevat siitä, kuinka varmasti Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan voidaan argumentoida. Jotkut ovat evidentialistisen näkemyksen kannalla. Sen mukaan kaikkien uskomusten tulee perustua evidenssiin; ilman kelvollisia todisteita uskomus ei ole rationaalinen ja oikeutettu. Toiset ovat fideistejä. He katsovat, ettei uskonnollisten väitteiden puolesta voida argumentoida järkiperäisesti eikä uskonnollista uskoa voi todistaa oikeaksi. ”Uskonratkaisu” on tehtävä ilman sitovaa todistusaineistoa oman kannan puolesta – tai sitä vastaan.

Jumalan olemassaolon puolesta puhuvilla evidentialisteilla voidaan nähdä kaksi eri lähestymistapaa: vahva ja heikko. Vahvan evidentialisminkannattajat katsovat, että Jumalan olemassaolon puolesta voidaan argumentoida pitävästi, niin että jokaisen rationaalisen ihmisen tulisi vakuuttua tästä. Kuuluisin tällaista näkemystä edustavista uskonnonfilosofeista on Richard Swinburne. Hänen mielestään teistinen hypoteesi selittää parhaiten muun muassa universumin, ihmisen ja eläinkunnan olemassaolon. Teismi on todennäköisempi vaihtoehto kuin mikään sen vaihtoehdoista.

Heikon evidentialismin edustajat katsovat, ettei Jumalan olemassaolosta kyetä laatimaan sellaista todistusta, joka vakuuttaisi kaikki. He pyrkivät filosofisella työskentelyllä ensisijassa selventämään uskonnollisessa kielessä käytettäviä käsitteitä, uskonnollisten traditioiden sisäistä johdonmukaisuutta, teologian filosofisia edellytyksiä ja uskonnon intellektuaalisia perusteita.

Heikon evidentialismin edustajat pitävät teismiä monitahoisena ajattelujärjestelmänä, jolle vahvojen rationaalisten todisteiden vaatiminen ei tee oikeutta. Hekin tosin saattavat esittää perusteluja Jumalan olemassaololle ja uskonnolliselle maailmankatsomukselle, mutta eivät oleta, että ne vakuuttaisivat kaikkia. Heikon rationalismin edustajat pitävät näitä perusteluja kyllä rationaalisina, mutta kallistuvat samalla maltilliseen relativismiin: rationaalisuus on ainakin jossain määrin kontekstisidonnaista.

Modernin uskonnonfilosofian virtauksena voidaan mainita vielä ns. reformoidun epistemologian edustajat, joista tunnetuin lienee yhdysvaltalainen Alvin Plantinga. He torjuvat sekä fideismin että evidentialismin. He katsovat, että jumalauskolla on kyllä tekemistä rationaalisuuden kanssa, toisin kuin fideistit ajattelevat. Vastoin evidentialisteja he eivät kuitenkaan ajattele, että teistiset uskomukset tarvitsisivat osakseen erityistä evidenssiä. Reformoidut epistemologit pohtivat rationaalisuuden ja tiedollisen oikeutuksen käsitteitä ja pyrkivät osoittamaan, että teismiä voidaan pitää mielekkäänä ja rationaalisena perususkomuksena, jota ei tarvitse johtaa muista uskomuksista.

Uskonnosta käytävä filosofinen keskustelu on monisyistä ja monipuolista. Tätä taustaa vasten uusateistinen argumentaatio vaikuttaa toisinaan yksiulotteiselta. Ovatko luonnontieteen edustajat astuneet sellaiselle pelikentälle, jossa heidän omaksumansa pelisäännöt eivät enää riitä asetettujen kysymysten ratkaisuun? Uusateistinen trendi ei olekaan jäänyt vastausta vaille.

Ateismia puolustavat teokset ovat saaneet osakseen vastakirjoituksia, joista eniten huomiota osakseen lienee saanut Alister McGrathin yhdessä vaimonsa Joanna Collicutt McGrathin kanssa kirjoittama pieni kirjanen The Dawkins Delusion (SPCK, 2007; suom. Dawkins-harha?; Cranite, 2008). Jo kirjan nimestä käy ilmi, kenen argumentointia käsitellään. Oxfordin yliopistossa historiallisen teologian professorina toimiva McGrath on tuottelias kirjoittaja. Hänellä on luonnontieteilijän tausta: ennen teologin uraansa hän väitteli Oxfordissa molekulaarisen biofysiikan alalta. McGrathin lukuisista tieteellisistä teoksista mainitsemisen arvoinen on kolmiosainen, yli tuhat sivua laaja Scientific Theology (T&T Clark, 2001–2003), tekijän itsensä mukaan ”laajennettu essee”, jossa hahmotetaan ”tieteellisen teologian” metodia. Kirjat ovat prolegomena kirjasarjalle, johon on tulossa ainakin seitsemän lisäosaa.

Richard Dawkinsin argumentit ateismin puolesta

Dawkinsin argumentit jumalauskoa vastaan ja ateismin puolesta voidaan esittää tiivistetysti seuraavalla tavalla: 1) Elämän synty ja luonnon monimuotoisuus selittyvät luonnollisilla evoluutiomekanismeilla. Yliluonnollinen suunnittelija, Luoja, on tarpeeton hypoteesi. 2) Puhe Jumalasta on pohjimmiltaan näkyvää todellisuutta koskevaa. Niinpä Jumala-hypoteesi voidaan testata luonnontieteellisellä metodilla ja sen perusteet voidaan kumota. 3) Uskonto on turmiollista. Se johtaa ihmiset väkivaltaisiin tekoihin sekä ahdasmielisiin ja suvaitsemattomiin asenteisiin. Vanhan testamentin Jumala on ”koston- ja verenhimoinen etninen puhdistaja, naisvihaaja, homofobi, rasisti, lastensurmaaja, kansanmurhaaja” ja kaikin puolin pahan tiivistymä.

Jumalan olemassaolo on epätodennäköistä

Dawkins käsittelee väitettä Jumalan olemassaolosta luonnontieteellisenä hypoteesina. Arvioituaan sen pätevyyttä hän päätyy pitämään Jumalan olemassaoloa äärimmäisen epätodennäköisenä ja siksi käytännössä hylättävänä. Jumala-hypoteesin ongelma on Dawkinsin mielestä pohjimmiltaan sama kuin vanhassa kysymyksessä: ”Kuka loi Jumalan?” Hän muotoilee sen kuitenkin uudella tavalla: Jos olisi olemassa Jumala, joka on luonut kaiken, hänen täytyisi olla äärimmäisen monimutkainen.

Dawkinsin mielestä asiat ovat sitä epätodennäköisempiä, mitä monimutkaisempia ne ovat. Niinpä on äärimmäisen epätodennäköistä, että on olemassa Jumalaa. Dawkins ajattelee, että suunnittelijan tulee olla monimutkaisempi kuin suunnittelun kohde. Koska universumi kaikkinensa on huimaavan monimutkainen, tulisi Jumalan olla vielä monta vertaa monimutkaisempi. Tämä on epätodennäköistä.

McGrath kysyy, miksi monimutkaisuudesta seuraisi epätodennäköisyys. Ongelmallisempaa kuitenkin on, että Dawkins näyttää pitävän Jumalaa havaittavaan todellisuuteen kuuluvana oliona. Vain tällöin hänen päättelynsä voisi edes teoriassa olla perusteltu. Mutta mikäli on niin, että Luoja ei ole osa luomakuntaansa, vaan olemuksellisesti siitä erossa, niin kuin kaikki suuret yksijumalaiset uskonnot opettavat, Dawkinsin logiikka joutuu vaikeuksiin. Voidaan asettaa vastakysymys: toimivatko havaittavan todellisuuden lainalaisuudet puhuttaessa tuonpuoleisesta Jumalasta? Dawkins näyttää tekevän materialistisen lähtöoletuksen. Johtaako tämä kehäpäättelyyn, jos kerran materialismi määritelmällisesti sulkee pois Jumalan olemassaolon?

Luonnontieteet ja Jumala

Filosofiassa ja teologiassa on yleensä ajateltu, että puhe Jumalasta ei kuulu luonnontieteellisen arvioinnin piiriin. Jos luonnontieteet tutkivat materiaalista todellisuutta, ne tulevat omien metodiensa rajoille silloin, kun on kyse ei-materiaalisesta todellisuudesta, aatteista, mielestä, tunteista, hengestä, metafysiikasta tai Jumalasta. Ei liene sattuma, että yliopisto, universitas, tutkii todellisuutta erilaisin menetelmin. Jokaisella tieteenalalla on oma tonttinsa, yksikään ei omista selitystä kaikkeen. Vuoropuhelua ja keskinäistä kunnioitusta tarvitaan.

Uskonnonfilosofiassa on historian saatossa esitetty useita argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja sitä vastaan. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, etteivät filosofiset argumentit – vaikka olisivat hyvinkin päteviä – kykene vakuuttamaan toisinajattelijaa. Harvassa ovat ne tutkijat, jotka tällaisten perustelujen voimasta ovat kääntyneet ateismista jumalauskoon tai uskovaisista ateisteiksi. Jumalatodistusten käyttöön on klassisten kirkkokuntienkin piirissä suhtauduttu varsin pidättyvästi.

Luonnontieteen tulokset ovat avoimia erilaisille maailmankatsomuksellisille tulkinnoille. Ateistit katsovat, että heidän vakaumuksensa sopii hyvin yhteen tutkimustulosten kanssa. Päinvastainenkin päätelmä on mahdollinen: tiede ja usko Jumalaan eivät sulje toisiaan pois. McGrath viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että huipputiedemiesten joukosta löytyy niin ateisteja kuin uskovia, toki myös agnostikkoja.

Dawkins ajattelee toisin ja edellyttää, että jokainen tutkimukseen perehtyvä rehellinen ihminen päätyy väistämättä ateismiin. Niinpä kristityksi tunnustautuvat tutkijat ovat Dawkinsin mukaan epärehellisiä, epäjohdonmukaisia tai teeskentelijöitä. Jopa sellaiset tutkijat saavat huutia, jotka katsovat tutkimustulosten olevan sovitettavissa yhteen sekä jumalauskon että ateismin kanssa. Ei ole vaikea yhtyä McGrathin arvioon: Dawkinsin ajattelutapa on tässä kohtaa jokseenkin dogmaattinen.

”Aukkojen Jumalan” vaarat

Tieteen ja uskonnon roolit menevät helposti sekaisin monilla kristityilläkin. Luojan olemassaoloa saatetaan perustella sellaisilla luonnosta löydettävillä ihmeillä, joita on vaikeaa ellei mahdotonta selittää tieteellisesti. Tällainen argumentointi vaikuttaa usein vakuuttavalta, mutta sen vaarana on sijoittaa Jumala ihmisen tietämättömyyden aukkoihin. Tieteen kehittyessä nämä aukot voivat hyvin kaventua tai sulkeutua kokonaan. Tällöin Jumalalle ei jää enää tilaa.

Tässä Dawkins ja McGrath löytävät toisensa, sillä he molemmat kritisoivat tällaista ”aukkojen Jumalaa”. McGrath kuitenkin toivoo, että Dawkins osoittaisi samaa nöyryyttä puhuessaan itse luonnontieteellisistä teorioista. Nekin voivat kehittyä ja muuttua. Evoluutioteoria selittää tällä hetkellä parhaiten sen, miten luonnon monimuotoisuus on kehittynyt. Tutkimuksen edistyessä teorian monet yksityiskohdat ja isommatkin linjat voivat muuttua. Luonnontieteiden historiasta voidaan oppia, ettei yksi teoria ole selittänyt kaikkea tyhjentävästi ja lopullisesti.

Uskonto ja tiede toimivat omilla tonteillaan. Uskonnon piirissä on syytä kuunnella tieteellistä tutkimusta ja ymmärtää sen avulla yhä paremmin sitä maailmaa, jossa elämme. Dawkins ei kuitenkaan ajattele, että uskonnolle voisi rauhassa antaa oman paikkansa. Syy siihen löytyy hänen vahvasta vakaumuksestaan, että uskonto on turmiollista, elämää kurjistavaa ja väkivaltaan yllyttävää. Dawkinsin missio on kitkeä pois kaikki olemassa oleva uskonnollisuus ja siten tehdä maailmasta onnellinen paikka.

Uskonnon ja väkivallan suhde

Uskonnolliset ihmiset ovat tehneet ja tekevät väkivaltaisia ja tuomittavia tekoja. Monesti näitä tekoja on tehty myös uskonnon nimissä. Mutta synnyttääkö uskonto väistämättä väkivaltaista käytöstä? Etsittäessä vastausta voi olla hyvä tutkia, millaisessa roolissa väkivalta eri uskonnollisissa perinteissä on.

Jeesuksen opetuksessa korostui väkivallattomuus, ja hän itse antoi esimerkin väkivallattomasta elämänmallista, jota kristittyjen tulee seurata. Apostoli Paavali kielsi uskovia ottamasta oikeutta omiin käsiinsä: ”Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa” (Room. 12:18). Kristinuskon ytimessä lepää rauhanomaisuuden ihanne. Toki kristinuskossakin on puhuttu oikeutetun väkivallan mahdollisuudesta. Esimerkiksi Paavalin ajattelussa esivalta saa käyttää voimaa tarvittaessa (Room. 13:1–8). Islamin perinteessä puolestaan esiintyy ajatus jihadista, pyhästä sodasta, mutta tästä huolimatta selkeä enemmistö maailman muslimeista torjuu ajatuksen väkivaltaan tarttumisesta.

Mistä on kysymys, kun eri puolilla maailmaa käydään sotia, joissa uskonto näyttelee jotain roolia? Mistä on kyse terrorismissa, jota tekijät perustelevat uskonnollisilla teksteillä? Vaikka väkivallantekijät voivatkin perustella toimintansa uskonnollisilla perinteillä ja löytää niistä inspiraatiota, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot olisivat lähtökohtaisesti sen väkivaltaisempia kuin ihminen yleensä. Väkivaltaan tarttuminen näyttää olevan ennemmin yleisinhimillistä, ja sen tueksi pyritään valjastamaa erilaisia ideologioita, sekä uskonnollisia että poliittisia. Kaikki uskonnot ja aatteet ovat samassa veneessä.

Dawkins ei myönnä, että ateismi voisi innoittaa väkivaltaan. Tämä on erikoinen torjunta siihen nähden, mitä tiedämme ateististen ideologioiden tuhovoimasta 1900-luvulla. Kommunististen ja kansallissosialististen aatteiden ateistinen järjestelmä kohdisti vainoja kristittyihin ja muidenkin uskontojen kannattajiin. Ateismin moraali ei nouse muiden ideologioiden yläpuolelle.

Arvostellessaan uskontoa – erityisesti kristinuskoa – Dawkins kertoo lukuisia anekdootteja kieroutuneista uskonnollisuuden muodoista. Nämä esimerkit hän esittelee ikään kuin ne kuvaisivat sitä, minkälaista tavanomainen uskonnollinen elämä on. McGrath kiinnittää huomiota tähän retoriikkaan: sen avulla Dawkins saa uskonnon näyttämään vastenmieliseltä, jolloin sen torjuminenkin on helpompaa. Hän ei edes yritä tehdä oikeutta arvostelunsa kohteelle, vaan turvautuu karikatyyreihin. Ateismia hän käsittelee puhtaan teoreettisena ajatusrakennelmana viittaamatta siihen, miten ateismia on eletty todeksi. Lukija kysyy, voittaako propaganda asiallisen ja kriittisen ajattelun.

Dialogi vaarassa

Jumalharhan sävy on aggressiivinen ja intohimoinen. Uskonnollisten ilmiöiden kuvaamisessa Dawkins käyttää silmiinpistävän voimakasta retoriikkaa, ja onkin vaikea uskoa sen vakuuttavan muita kuin hänen kanssaan jo valmiiksi samaa mieltä olevia. Hän kritisoi kärjistetyin sanavalinnoin niitä tiedemieskollegoja, jotka eivät päädy hänen kanssaan samanlaisiin uskonnonfilosofisiin johtopäätöksiin. Sävy on valitettava, sillä se vaikeuttaa uskonnosta käytävää keskustelua. Dialogi jää helposti syntymättä, ja eri mieltä olevat huutavat toistensa yli.

Merkkejä tästä on jo olemassa. Jumalharhasta on tehty kriittisiä kirja-arvosteluja, joiden laatijat ovat – ehkäpä Dawkinsin kirjan esimerkin haastamana – vapautuneet käyttämään varsin tylyjä ilmaisuja. ”Välinpitämätön, dogmaattinen, jaaritteleva ja ristiriitainen”, tyrmää Prospect-lehden kirja-arvostelija Andrew Brown. New York Timesin Jim Holt ei ole juurikaan suopeampi: ”Tyyli on omahyväinen ja argumentointi paikoin leväperäistä.” Books & Culture -lehdessä filosofi Alvin Plantinga pitää Dawkinsin filosofista argumentaatiota ”parhaimmillaankin naiivina”. Kirjallisuudentutkija Terry Eagleton puolestaan kirjoittaa London Review of Books -lehdessä: ”Kuvittele mielessäsi joku sellainen ihminen paasaamassa biologiasta, jonka tietämys alasta rajoittuu kirjaan Britannian linnut, ja sinulla on karkea käsitys siitä, millaista on lukea Richard Dawkinsin ajatuksia teologiasta.” McGrathinkaan kirja ei ole vapaa älykkäästä piikittelystä.

Kutsu ajatustenvaihtoon

Molemminpuolista hyökkäilyä hedelmällisempää olisi toisen kuunteleminen ja oppiminen. Kirkon tulisi olla kiinnostunut siitä, että Jumalharha on saanut paljon lukijoita; se on ollut monin paikoin huikea myyntimenestys. Jumalharha tuntuu vetoavan erityisesti luonnontieteellisesti suuntautuneisiin nuoriin miehiin. Tutkimusten mukaan he ovat kirkosta eroajien kärkijoukkoa. Kirkossa tulisi ottaa ehkä vakavammin se, että uskosta pitäisi kyetä puhumaan myös siten, että se antaisi tyydyttäviä vastauksia ihmisen ymmärrykselle. Kristinusko on myös niitä varten, jotka kysyvät ”miksi”-kysymyksiä ja ovat uteliaita elämän salaisuuksien äärellä.

Niin kuin McGrathin kirjanenkin osoittaa, Jumalharha tuskin asettaa kristinuskoa vakavasti kyseenalaiseksi. Dawkinsin teos paljastaa kuitenkin, millaisia kysymyksiä monien ihmisten mielissä liikkuu. Se on eräänlainen indikaattori sille filosofiselle kritiikille, jota monet uskontoa ja kirkkoa kohtaan esittävät. Kirkolla ja kristityillä on teologista ja filosofista potentiaalia vastata tähän haasteeseen, ja sitä tulisi ehkä käyttää rohkeammin kuin ennen. Kristityt voisivat kuitenkin valita toisenlaisen tavan esittää asiansa kuin Dawkins ja eräät muut uusateismin edustajat. Jospa yritettäisiin pidättäytyä kovasta retoriikasta ja taistelumielestä ja sen sijaan kutsua arvostelijoita avoimeen ajatustenvaihtoon.

Kristillinen usko ei ole filosofioiden kaltainen aate, joka omaksutaan rationaalisten argumenttien pakottamana. Usko on luottamussuhde Jumalaan, joka on lähellä ihmistä ja osoittaa rakkauttaan. Sen keskuksessa on mysteeri ja järjelle selittymättömiä asioita. Silti kristinusko voi tuoda tyydytystä myös ihmisen ymmärrykselle. Teologian historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tästä. Usko ei ole staattinen tila, vaan pikemminkin matka, jota kuljetaan. Tällä matkalla ihminen kohtaa sekä mysteereitä, joihin voidaan saada valoa jo tässä ajassa, että salaisuuksia, jotka selviävät vasta, kun usko muuttuu näkemiseksi.

2021-03-05T10:41:27+00:00joulukuu 5th, 2008|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|