VAIN IHME VOI PELASTAA

Piispa Teemu Laajasalon saarna ordinaatiomessussa 6.11.2022 Helsingin tuomiokirkossa

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Joh. 4:46–53

Hyvät seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät Maiju, Siiri ja Tiia ja rakkaat diakonian virkaan vihittävät Sofia, Sini, Ilmari ja Hanna, hyvät sanankuulijat,

ajatelkaapa kaikki hetki sanoja: ”Vain ihme voi minut pelastaa.” Vain ihme voi minut pelastaa. Muistelkaapa nyt hetki omakohtaisesti, missä tilanteessa olette viimeksi sanoneet tai ajatelleet noita sanoja?

Hyvät ystävät, uskoisin, että tässä salissa lähes jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä noita sanoja ajatellut, ehkäpä jopa ääneenkin sanonut. Ajat ja hetket vaihtelevat. Emme tiedä niitä toistemme tilanteita, missä sanat ovat mieleen tulleet tai huulille nousseet, mutta voimme kuvitella noiden hetkien ja tilanteiden tunteen. Vain ihme voi minut pelastaa. Sanat kuuluvat ongelmien keskelle, haastettuna olemisen hetkiin, aikoihin, joissa ihminen kohtaa vaikeuksia.

Sanoja ei sanota pienen haasteen edessä. Sanonta ei tunnu olevan arjen murheita varten. Lause ei oikein sovi siihen, jos huomaa astianpesuaineen loppuneen kotoa ja astioita on vielä pesemättä. Eikä se sovi siihen, jos bussi on myöhässä ja joutuu seisomaan sateessa.

Nuo sanat ovat hädässä olevan ihmisen lause. Ne sanotaan, kun oma hallinnantunne häviää, kun ratkaisuvaihtoehdot loppuvat ja kun näky tulevasta sumenee. Nuo sanat ovat lähes luovuttaneen ihmisen lause. Ne ovat lähes luovuttaneen sanat, mutta sisältävät vielä jonkun pienimmän mahdollisen toivon pilkahduksen. Lause ”vain ihme voi minut pelastaa” on melkein kuin lause ”mikään ei voi minua pelastaa”. Ja kuitenkin joku ero niissä on.

Meille nykyihmisille ihmeistä puhuminen tuntuu vähän etäiseltä. Tavallisessa arjessamme ei taida olla kovin paljon tilaa ihmeiden varaan heittäytymiselle. Kannamme vastuuta ja suunnittelemme elämäämme ilman ajatusta siitä, että ihmeitä tulisi kohdallemme. Meidän voi olla jopa vaikea suhtautua siihen, että joku hurskas ja innokas ihminen kertoo kokemastaan ihmeestä. Ehkä kohteliaasti kuuntelemme, mutta mieleemme tunkee vaihtoehtoisia selitysmalleja ihmeen sijasta.

Samalla huomaamme, että tässäkin kirkkosalissa useimmat ovat jossain elämänsä vaiheessa nuo sanat mielessään muodossa tai toisessa sanoneet. Vain ihme voi minut pelastaa. Kun elämä on riittävän vaikeaa, kun virheet ovat riittävän suuria tai kun menetykset ovat riittävän kauheita, tekee mieli toivoa jotain täysin ulkopuolista apua.

***

Raamattu kertoo monista Jeesuksen ihmeteoista. Tänään, uskonpuhdistuksen muistopäivänä, Jeesuksen luo tulee päivän evankeliumissa hätääntynyt isä.

Rakkaat sanankuulijat, tuo tämän päivän ihmekertomus on evankeliumi ihmisen heikkoudesta, se on evankeliumi Jumalan vahvuudesta ja se on evankeliumi näkemisen voimasta. Tänään puhutaan siis ihmisen heikkoudesta, Jumalan vahvuudesta ja näkemisen voimasta.

***

Aloitetaan ihmisen heikkoudesta. Ihmeen kaipaaminen on merkki rajallisuudesta. Jokaisella, joka odottaa ihmettä, on taju siitä, että omin voimin tilanne ei ole selvitettävissä. Oma apu ei riitä, tarvitaan jotain, jonka mahdollisuudet eivät ole sidotut samaan mittaluokkaan kuin omat.

Päivän evankeliumin isä ei ole kuka tahansa isä. Hän on kuninkaan virkamies. Mies, jonka elämänarki on lähtökohtaisesti perustunut omaan asemaan ja ansioihin, omaan viisauteen ja virkaan. Virkamiehellä on arvostusta, varallisuutta ja vastuuta. Palvelijoistansa ja maallisesta avuistaan huolimatta, hän on myös sairaan poikansa tilasta hätääntynyt isä. Isä, joka on kävellyt kymmenien kilometrien matkan Jeesuksen luokse, koska hän on tilanteessa, jossa vain ihme voi pelastaa ja hän on kuullut Jeesuksen tekemistä ihmeistä.

Ihmisen heikkouden ymmärtäminen on kirkon sanoman ja työn keskiössä. Jumala on nimenomaisesti heikkoja varten ja heidän puolellaan. Ihminen, joka ei pysty omilla voimillaan ja omilla teoillaan elämänsä suruja selättämään on Jumalan varassa ja Hänelle rakas. Raamatun ihmekertomuksissa Jeesus on usein nimenomaisesti auttamassa hätääntyneitä; ei siis tekemässä ihmeitä ihmeiden vuoksi, vaan tarjoamassa ihmepelastuksia ihmisen heikoimmalla hetkellä – ratkaisemassa ongelmia, parantamassa sairaita, lohduttamassa hätääntyneitä tai armahtamassa syntisiä.

Diakonin ja papin pitää tunnistaa ihmisen heikkous ja kulkea eri tavoin murheellisten rinnalla muistuttaen siitä, että mikään tilanne ei ole kristitylle toivoton. Erityisen tärkeää on tajuta, että ihmisen heikkous voi näyttäytyä kovin monella eri tavalla. Kärsimystä ei pidä kilpailuttaa, ei pidä olettaa, että ihmisen heikkous näyttää aina samalta tai ilmenee samanlaisissa tilanteissa – tai, että joidenkin ihmisten elämässä ei heikkoutta olisi. Osa Jeesuksen ihmeteoista kohdentuu eri tavoin syrjittyjen huomioimiseen, mutta kuninkaan virkamiehen kohtaaminen on kaikin tavoin etuoikeutetun ihmisen hädän ja huolen tosissaan ottamista ja heikkouden tunnistamista vahvoista kulisseista huolimatta.

***

Päivän evankeliumi on paitsi ihmisen heikkoudesta ennen kaikkea Jumalan vahvuudesta kertovaa.

Jumalan sanassa on voimaa. Evankeliumin mukaan Jeesus parantaa pelkällä sanallaan. ”Poikasi elää”, sanoo Jeesus ja juuri samalla hetkellä poika parantuu. Uskonpuhdistuksen erityinen ajatus on Jumalan sanan merkityksen korostaminen.

Jumala ei ole riippuvainen ihmisen teoista tai tekemättä jättämisistä, ei ponnisteluista tai ansioista. Jumala ei myöskään mittaa ihmisen tuntemuksia tai edellytä suuria kokemuksia. Jumalan sana itsessään vaikuttaa riittävästi, tuntuu ihmisestä, miltä tahansa – tai vaikka ei tuntuisi miltään.

Uskon vahvuus ei ole uskovassa, vaan uskon kohteessa. Ei ihmisessä, vaan Kristuksessa. Uskoon kuuluu epäily, usko saadaan lahjaksi ja koko uskonpuhdistus nimenomaisesti vastusti minkäänlaista ansioajattelua, jossa ihminen omilla teoillaan tai tuntemuksillaan vaikuttaisi Jumalaan. Ihmisen heikkous ja Jumalan vahvuus liittyvät kristityllä yhteen. Ihmisen on tultava pieneksi, jotta Jumala voi olla suuri.

Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Helsingissä Töölön kirkon kiviaidassa oli pitkään vitriini, joka oli kirkollisille vitriineille tyypillinen. Lasi oli vähän nuhjuinen ja sisällä oleva paperi vähintäänkin ryppyinen. Mutta tuossa paperissa luki ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Se oli lause, joka alleviivasi Jumalan vahvuutta ihmiselle. Erityisen onnistunut lause se oli juuri siihen paikkaan. Töölön kirkon kiviaidan vieressä on nimittäin bussipysäkki, jossa bussia odottelevat naapurissa sijaitsevan Töölön sairaalan potilaita katsomassa käyneet omaiset. Töölön sairaala on yksi Pohjois-Euroopan suurimmista traumakeskuksista, jossa tehdään tuhansia aivokirurgisia ja muita erittäin vaativia leikkauksia 15 leikkaussalissa. Sieltä on tullut bussia odottamaan monia helpottuneita ihmisiä, mutta myös monia toivottomia ja pelokkaita, jotka ovat huokaisseet, että vain ihme voi pelastaa. Juuri siksi tuossa ihmisen heikkouden keskellä on ollut erinomaisen viisasta julistaa Jumalan vahvuutta kertomalla, että Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Diakonin ja papin työssä tulee hetkiä, jolloin sekä seurakuntalainen että työntekijä ovat erityisen heikkoja ja onnettomia. Niissä hetkissä papin ja diakonin on puhuttava omien voimien sijasta Jumalan voimista, luotettava Jumalan mahdollisuuksiin, kun omat mahdollisuudet on jo käytetty loppuun. Niissä hetkissä, missä hyvästä yrittämisestä huolimatta omat sanat eivät ole tuoneet helpotusta on kärsivää rohkaistava heittäytymään Jumalan sanan varaan ja tukeutumaan ihmisten heikkouden sijasta Jumalan vahvuuteen.

***

Päivän evankeliumi on opettanut meille ihmisen heikkoudesta ja Jumalan vahvuudesta. Viimeiseksi se opettaa meille näkemisen voimasta.

Jeesus sanoo kuninkaan virkamiehelle ja osoittaa sanansa myös ympärillä oleville joukoille: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.”

Jeesuksen sanat voi lukea pettyneenä tai ehkäpä vähän tylynäkin vastauksena hätää kärsivän avunpyyntöön. Sellaisena ne on yleensä luettu. Mutta mitäpä, jos niitä lukisikin vain Jeesuksen tosiasiakuvauksena ihmisen uskon luonteesta? Mitä, jos Hän ajattelikin, että ihmisen luonto on sellainen, että se ei useinkaan usko, ennen kuin näkee tunnustekoja ja ihmeitä? Eikö näin nimittäin ole?

Asian voi ainakin kääntää toisinpäin. Ihminen, joka on omasta mielestään nähnyt ihmeen, ei menetä sitä näkyä koskaan. Ihminen, joka on kokenut, että juuri hänen kohdallaan tai hänen lähipiirinsä elämässä on toteutunut jokin ihme, on lähes täydellisen vastustuskykyinen uskonnolliselle epäilylle. Se ei ole hänen kannaltaan merkityksellistä. Mikään vastaperustelu, mikään kirkkopoliittinen taistelu tai mikään kulttuurin muutos, eivät voi viedä ihmeen kokeneen pohjaa pois.

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että ihmeen tapahduttua kuninkaan virkamies ”ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.” Tämä meidän työmme olisi paljon helpompaa, jos voisimme myös seurakuntatyössä tilata Jumalalta ihmeitä ja rukousvastauksia.

Jeesuksen toive on kuitenkin meidän sitoutumisemme Häneen ja Hänen lupauksiinsa ilman erityisiä tunnustekoja. Kuninkaan virkamiehen koko toiminta kilpistyy lauseeseen: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.” Meidän tehtävämme on turvautua rohkeasti Kristukseen, siis luottaa Häneen. Usko on Jumalan lahjaa, ei meidän tekojamme. Usko on Jumalan hyvää tahtoa meitä kohtaan, ei luottamusharjoitus meille. Usko on Kristukseen katsomista ja Jeesuksen sanoihin luottamista silloinkin, kun emme silmillä näe ihmeitä emmekä järjellämme Jumalaa ymmärrä.

Teiltä rakkaat tulevat diakonit ja papit kysytään hetken kuluttua alttarilla viimeisenä kysymyksenä esikuvallisuudesta, suostumisesta siihen. Esikuvallisuus ei tarkoita synnitöntä elämää. Se ei ole ihmisen, vaan Jeesuksen tehtävä. Sen sijaan se esikuvallisuus, mihin teitä kutsutaan, on sitä, että diakoni ja pappi itse näyttää esimerkkiä Jumalaan turvautumisessa, elämässä Jumalan kasvojen edessä. Se on sitä, että ihmekokemusten puuttuessa tai ollessa harvassa elää silti Sanan varassa. Se on sitä, että näyttää esimerkkiä heikkouden hetkinä luottamalla Jumalan Sanan vahvuuteen eikä omaansa. Se on sitä, että uskoo, mitä Jeesus hänelle sanoi.

***

Rakkaat tulevat diakonit ja papit, Maiju, Siiri, Tiia, Sofia, Sini, Ilmari ja Hanna,

Kulkekoon askeleenne heikkojen kanssa. Etsikää niitä, joilta kaikki voimat on viety, löytäkää niitä, joita kukaan ei löydä ja lohduttakaa niitä, joille muuta lohduttajaa ei ole.

Kulkekoon askeleenne Jumalan kanssa. Luottakaa Hänen sanaansa, suostukaa Hänen tahtoonsa ja turvatkaa Hänen vahvuuteensa.

Ja kulkekoon askeleenne taivasta kohti. Kertokaa ihmisille, että ihmeiden aika ei ole ohi. Kertokaa, että Jumalan lupaukset eivät ole loppuneet. Kertokaa, että kuolemattomuuden lähde ei ole ehtynyt.

Luvatkaa ihmisille vapaasti paljon, koska Vapahtaja lunastaa vielä paljon lupauksiannekin enemmän.

Jumala antakoon teille armonsa kaikkeen tähän.

Aamen.