Piispa Teemu Laajasalon saarna Valvomisen sunnuntaina 17.11.2024 Pakilan seurakunnan piispantarkastuksen messussa klo 11

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Matt. 24:36–44

 

Hyvät sanankuulijat, rakkaat Pakilan seurakunnan ystävät,

tiesittekö, että jokaisella seurakunnalla – ja oikeastaan lähes kaikilla organisaatioilla – on oltava valmiussuunnitelma? Se on asiakirja, jossa määritellään, miten toimitaan kriisitilanteissa: vesivahingon, tulipalon, kulkutaudin, sodan tai jonkin muun odottamattoman tapahtuman kohdatessa. Näitä suunnitelmia päivitetään säännöllisesti ja tarkistetaan, että kaikki tietävät, mitä pitää tehdä.

Joskus mieleeni on juolahtanut kysymys: kuinka hyvin todellisuudessa olemme valmiita? Voiko mihinkään kriisiin olla täysin valmistautunut?

Päivän evankeliumissa Jeesus kutsuu meitä aivan erityiseen valmiuteen. Hän ei puhu pelastusrenkaista tai ensiapupakkauksista, vaan sydämen ja elämän valmiudesta. Hänen sanansa ovat pysäyttävät: ”Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Valmiussuunnitelma, josta Jeesus puhuu, ei löydy mapeista tai kansioista. Se löytyy sielumme taulusta ja se näkyy elämämme asenteessa: miten elämme jokapäiväistä elämäämme niin, että olemme valmiita kohtaamaan Jumalan – ei pelon vaan rakkauden kautta.

Hänen kutsunsa on yksinkertainen, mutta haastava: valvokaa. Evankeliumin Nooan päivien kuvaus pysäyttää. Ihmiset elivät arkeaan: söivät, joivat, menivät naimisiin, eivätkä aavistaneet mitään. Tuli päivä, jolloin tulva vei heidät mukanaan. Jeesuksen sanat haastavat meidät: olemmeko valmiita, kun Jumalan aika kohtaa meidät omassa arjessamme?

On helppo ajatella, että tämä vertaus puhuu vain niistä suurista, lopullisista tapahtumista – maailman lopusta tai Kristuksen toisesta tulemisesta. Mutta entä, jos se puhuu myös jokapäiväisestä elämästämme? Siitä, miten valvomme sydämemme tilaa ja elämämme tarkoitusta keskellä arkea?

Ajatelkaa perheenäitiä tai -isää, joka kiirehtii lasten harrastusten, työpaineiden ja kotitöiden välillä. Kaikki päivät täyttyvät tekemisestä, mutta illalla mieleen hiipii kysymys: tuliko päivässä varattua aikaa siihen, mikä on kaikkein tärkeintä? Valvominen voi tässä tarkoittaa sen pohtimista, miten arkeen luodaan rauhallisia hetkiä, joissa perheenjäsenet voivat aidosti kohdata toisensa ja ehkäpä myös kiittää kaikesta siitä, mitä on lahjaksi Taivaan Isältä saanut?

Tai miettikää nuorta opiskelijaa, joka suorittaa opintojaan, mutta kokee epävarmuutta tulevaisuudestaan. Hänen päivissään on paljon tavoitteita, mutta vähän toivoa. Valvominen voi tässä tarkoittaa pysähtymistä miettimään: mihin Jumala minua kutsuu, ja mikä on juuri se tarkoitus, jonka Hän on antanut elämälleni?

Ehkä mieleen tulee myös ikääntynyt ihminen, joka elää rauhallisempia päiviä, mutta saattaa kokea yksinäisyyttä tai pelkoa tulevasta. Valvominen voisi hänelle olla muistutus siitä, että hänen elämänsä ei ole koskaan tyhjää tai merkityksetöntä Jumalan silmissä – jokainen hetki on täynnä mahdollisuuksia rakkauteen ja rukoukseen.

Näissä kaikissa tilanteissa Jeesuksen kutsu valvomiseen ei ole käsky lisätä tekemistä, vaan kutsu nähdä syvemmälle arjessa. Valvominen tarkoittaa kysymystä: miten sydämeni ja elämäni ovat avoinna Jumalan läsnäololle juuri tässä hetkessä?

Rakkaat Pakilan seurakuntalaiset, valvominen ei ole vain yksilön tehtävä. Se on myös elämistä ja valvomista yhdessä. Pakilan seurakunta on tunnettu yhteisöllisyydestään ja siitä, miten täällä pidetään huolta omista ja omasta alueesta. Täällä on iloista omanarvontuntoa tästä alueesta – kiitollisuutta ja ylpeyttä sopivassa suhteessa. Kun valvomme yhdessä, vahvistamme toinen toistamme.

Valvominen voi yhteisössä näyttäytyä rakkauden tekoina, se on pienenkin avun tarjoamista lähimmäiselle, se on hetken varaamista naapurin kiireisen arjen kuunteluun. Se voi olla vastuunkantoa yhteisestä hyvästä: tukemista, kannustamista ja rukousta yhdessä toistemme puolesta.

Yhteisö, joka valvoo, on myös yhteisö, joka löytää toivon – jopa silloin, kun yksittäinen sydän uupuu. Jumalan valtakunnan salaisuus on siinä, että Hän toimii keskellämme silloin, kun yhdessä jaamme Hänen rakkauttaan.

Jeesus vertaa valvomista talon isännän varovaisuuteen: jos isäntä tietäisi, mihin aikaan varas tulee, hän ei antaisi taloonsa murtautua. Valvominen ei kuitenkaan ole pelokasta päivystämistä, vaan elämää tietoisena siitä, että Jumalan todellisuus on läsnä tässä ja nyt. Valvominen on avointa sydäntä, jossa olemme herkkiä Jumalan kutsulle ja valmiita kuulemaan Hänen ääntään arjen kiireen keskellä.

Tämän päivän evankeliumi voi herättää myös kysymyksen: mitä, jos en ole valmis? Entä, jos en odota oikein? Tämä on ihmisenkokoinen kysymys, mutta se ei ole vastaus.

Jeesuksen sanoma ei ole uhkaus, vaan lupaus. Kun Hän sanoo: ”Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista,” se on muistutus Jumalan armollisesta toiminnasta. Hänen aikansa ei riipu siitä, miten hyvin olemme onnistuneet valmistautumisessa, vaan siitä, että Hän tulee omien rakkaittensa luo.

Kristittynä valvominen ei ole pelkoa, vaan luottamusta. Se on suostumista Jumalan armon varaan ja muistamista, että Kristus on jo tehnyt kaiken valmiiksi puolestamme.

Maallisissa asioissa ihmisen on hyvä tehdä valmiussuunnitelmia. Mutta taivaallisten asioiden suhteen valmiussuunnitelman on tehnyt meidän puolestamme Jumala itse. Meidän valmiutemme ei ole meidän varassamme. Se on Kristuksen varassa. Me olemme osa sitä valmiussuunnitelmaa, joka voittaa koettelemukset, kärsimykset ja lopulta kuolemankin.

Valvomisen sunnuntai kutsuu meitä odottamaan Jumalan valtakunnan täyttymistä rohkeasti ja luottavaisesti. Emme tiedä aikaa tai hetkeä, mutta tiedämme tämän: Kristus itse on meidän turvamme ja toivomme.

Jeesus tulee – se on uskomme ja toivomme ydin. Se antaa meille rohkeuden elää maailmassa, joka on usein levoton ja epävarma. Jumalan lupaus kantaa meitä yli vaikeimpienkin hetkien, ja Jeesuksen sanat kutsuvat nostamaan katseemme tulevaisuuteen, jossa ”uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus vallitsee” (2. Piet. 3:13) tulevat näkyväksi.

Rakkaat sanankuulijat, nostakaamme siis katseemme ja ylentäkäämme sydämemme. Pimeimmänkin yön keskellä valvova sydän tietää, että aamun valo on tulossa. Valvominen ei ole pelkoa, vaan toivoa; ei väsymystä, vaan luottamusta. Meidät on kutsuttu valmiuteen, mutta se ei ole taakkamme – se on lahjamme.

Nostakaamme mielemme toivoon, joka ei petä, kohottakaamme katseemme Jumalaan, joka ei hylkää. Aika voi olla epävarma, mutta Hänen armonsa ei horju. Elämä voi olla lyhyt, mutta Hänen rakkautensa on ikuinen. Nostakaamme silmämme siihen, joka on Alfa ja Omega, alku ja loppu. Kristus tulee, ja Hän tuo mukanaan elämän, joka ei koskaan pääty.

Hänen valonsa kirkastaa kaiken pimeyden, Hänen rauhansa voittaa jokaisen myrskyn. Ja juuri siksi, rakkaat ystävät, voimme elää ilolla ja rohkeudella.

Kristuksen valo valaisee tiemme, ja Hänen rakkautensa kutsuu meitä valvomaan – yhdessä, toistemme tukena ja Jumalan armossa.

Aamen.