Valtioneuvos Harri Holkerin hautaan siunaaminen

Valtioneuvos Harri Holkerin hautaan siunaaminen

Piispan siunauspuhe Helsingin tuomiokirkossa 27.8.2011

Harri Holkeri oli sydämeltään sekä kansallinen että kansainvälinen mies. Isänmaa oli hänelle jo nuoruudesta alkaen rakas ja kaunis maa. Perintö oli saatu kotoa ja vanhemmilta, myös varhaisista harrastuksista. Toijalan partiolippukunnan illat oli tapana päättää äsken laulettuun virteen ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”. Samaa virttä lauloi paikkakunnan partiotyttöjen joukossa myös Marja-Liisa Lepistö, tuleva puoliso.

Kiintymys omaan maahan sävytti Harri Holkerin ajattelua ja toimintaa. Aleksis Kiven runo hänen kuolinilmoituksessaan kuvaa herkästi suomalaiskansallisen aatemaailman arvoa. ”Mi autuus helmaas nukkua, sä uniemme maa, sä kehtomme, sä hautamme, sä aina uusi toivomme, oi Suomenniemi kaunoinen sä ijankaikkinen!”

Oma maa oli Harri Holkerille lahja, mutta myös velvollisuus. Rakkaan maan hyväksi oli tehtävä työtä, jotta se pysyisi hyvänä kaikille kansalaisille. Monien muiden tärkeiden arvojen keskellä Harri Holkerin elämää ohjasi juuri velvollisuudentunto. Kaikki taito oli annettava käyttöön isänmaan rakentamiseksi ja yhteisen hyvän edistämiseksi. Kun maan etu vaati, vastuuta ei saanut eikä voinut väistää, vaikka siitä ei olisikaan seurannut suosiota ja kannatusta. Omat henkilökohtaiset mieltymykset oli pantava sivuun. Voimavarat oli keskitettävä siihen, mikä oli kokonaisuuden kannalta tärkeää. Harri Holkeri tiesi, että ihmisen elämän mielekkyys perustuu siihen, että me olemme toisiamme varten. On oltava valmis kuuntelemaan toisia ja antamaan arvo niillekin, joiden katsomuksia itse ei voi jakaa.

Velvollisuudentunto merkitsi Harri Holkerille alttiutta ja valmiutta, henkilökohtaisiakin uhrauksia. Eteen tulleiden tehtävien edessä hänessä oli väkevää kutsumustietoisuutta. Monet muistavat, miten hän vaikeidenkin tilanteiden edessä sanoi: ”Nyt täytyy mennä.”

Vaikka Harri Holkeri oli suomalainen, hän oli myös vahvasti kansainvälinen. Varsinkin viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana hän antoi kokemuksensa ja osaamisensa maailmanlaajuisen työn hyväksi, erityisesti Irlannissa, Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Kosovossa. Hän näki ja kohtasi paljon raskasta hätää, vakavaa köyhyyttä, turvallisuuden järkkymistä, sotaa ja rauhan puutetta. Kansainvälisen vastuun merkityksen Harri Holkeri oli oivaltanut jo 1960-luvun alussa, kun hän osallistui Suomen YK-valtuuskunnan työhön. Näistä varhaisista kokemuksistaan ja oman elämänsä perusarvoista hän ammensi, kun uudet velvollisuudet tulivat eteen vuosituhannen taitteessa. Lopulta oma maa ja maailma olivat hänelle yksi ja sama vastuun alue.

Harri Holkeri kilvoitteli ja kilpaili, ennen kaikkea itsensä kanssa. On elettävä niin kuin itse opettaa. Elämänsä lopulla hän olisi voinut hyvällä omallatunnolla sanoa apostoli Paavalin sanoin: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.”

Harri Holkerin arvojen joukossa oli keskeisenä kristillinen elämänkäsitys. Suomalaisen miehen tavoin hän oli varovainen avaamaan ja selittämään, mitä hän sillä tarkoitti. Tärkeissä linjapuheissa sanapari kristillinen elämänkäsitys oli toistuvasti keskeinen perusta, mutta ohjelmaa ja numeroa Holkeri ei siitä tehnyt. Ehkä onkin niin, että elämän vahvimmat perustat ovat salaisuuksia ja niiden tulee saada pysyä sellaisina. Pyhän todellisuuden pitää saada pysyä pyhänä eikä siitä pidä liikaa puhua.

Pohjois-Irlannin kokemuksia selostaessaan Harri Holkeri puhui siitä, miten uskonnosta voi tulla tuhoava voima ihmisyhteisöjen ja yksilöiden välisissä ristiriidoissa. Samaan aikaan hän säilytti luottamuksensa siihen, että usko, ja hänellä itsellään kristillinen usko, voi olla myös tuki kriisien keskellä.

Sekä politiikassa että uskossa pätee sama viisaus, jonka apostoli Paavali puki sanoiksi kirjoittaessaan roomalaisille: ”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.” Politiikka, talous, kulttuuri ja mikä tahansa yhteiselämän alue edellyttää sen ymmärtämistä, että me emme elä itseämme varten. Jos unohdamme tämän viisauden ja mietimme vain omaa asemaamme, silloin edessä on hajaannuksen ja riitojen tie. Tie rauhaan alkaa siitä, että opettelemme elämään toisia varten.

Apostoli Paavalin sanat ilmaisevat myös kristillisen uskon perustotuuden. Joka elää itseään varten, ajautuu eroon sekä lähimmäisestä että Jumalasta. Samalla hän ajautuu eroon myös toivosta ja tulevaisuudesta. Paavali ei asetakaan turvaa ihmisen omiin voimiin, vaan Jumalaan. Sen vuoksi hän voi sanoa merkillisen levollisena ja huolettomana: ”Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina.”

Hän, jonka elämää ohjaa kristillinen elämänkäsitys, voi olla turvallinen myös kaikkein suurimpien menetysten keskellä. Tulevaisuus ei ole kiinni siitä, miten itse jaksan tai osaan uskoa. Meille ihmisille riittää, että luotamme Jumalan hyvyyteen ja että iloitsemme hänen antamista lahjoista, elämästä, tästä maasta ja maailmasta, viime kädessä armosta ja anteeksiantamuksesta. Niiden varassa voimme kohdata myös kuoleman. Kuolema on meille kaikille raskas realiteetti ja ankara opettaja, mutta se auttaa meitä myös ymmärtämään omat rajamme ja se voi antaa meille psalmin sanoissa luvatun ”viisaan sydämen”.

Vaikka kuolema on epätoivottu ja vieras, se on myös portti uuteen. Kaiken kaipauksen keskellä voimme levollisina ja rauhallisina ajatella apostoli Paavalin tavoin: ”Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.  Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.”

Lähes tasan kymmenen vuotta sitten, syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen Harri Holkeri piti Ylistaron kirkossa puheen, jonka hän päätti Franciscus Assisilaisen rukoukseen, joka voi lohduttaa ja tukea myös meitä.

”Vapahtajani, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, toisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin Sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita, sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi, kuollessaan nousee iankaikkiseen Elämään.”

2021-03-04T12:36:39+00:00elokuu 25th, 2011|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|