Kirkkoherra Sakari Enroldin virkaanasettaminen ja saarna Kannelmäen kirkossa 6.5.2001

Rakkaat seurakuntalaiset, rakas virkaveli Sakari

Oletteko huomanneet, miten paljon me ihmiset olemme riippuvaisia ajasta. Lukuisin eri tavoin aika säätelee meidän elämäämme. Koko elämä rytmittyy sen mukaan, mitä aikaa elämme. Sekunnit, tunnit, viikot ja vuodet antavat selkärangan kaikelle inhimilliselle toiminnalle.

Työaika on kutsumusta ja palkan ansaitsemista varten, yöaika nukkumista varten, loma-aika lepäämistä ja latautumista varten. Emme voisi käydä koulua, ellemme tietäisi, milloin lukuvuosi alkaa. Jumalanpalvelusta vietetään yhteisesti sovittuna aikana. Vanhat kristityt puhuivat siitä, että Jumalalla on varattuna meille erityisiä etsikkoaikoja, jolloin hän puhuttelee meitä.

Yksi ajan kummallisuuksia on, että sitä on yhtä aikaa liian vähän ja liian paljon. Aika on sekä liian pitkä että liian lyhyt. Eikö ole niin, että lasten aika on usein pitempi kuin aikuisten. Miten kiusallista olikaan pikkupoikana odottaa, että joulu tulisi.

Ja miten usein me vanhemmat huokailemmekaan ajan nopeaa kulumista. Viime tammikuussa kuoli 88-vuotias tätini, lähes loppuun asti henkisesti hyvin virkeä nainen. Kun kyselin häneltä, millainen elämä hänellä on ollut, tätini vastasi: ”Elämä on ollut niin lyhyt.”

Ajasta puhuu tämän sunnuntain evankeliumikin. Monen monta kertaa siinä toistuu sanonta ”vähän aikaa”. Jeesus sanoo kummalliset sanat: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Opetuslapset ovat ymmällä ja jopa kiusaantuneita Jeesuksen aikapuheista: ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?”

Jumalankin edessä aika on vaikeasti ymmärrettävä asia. Silloin kun ihminen joutuu odottamaan Jumalaa, silloin aika käy pitkäksi. Ihminen joka jää ilman Jumalaa, joutuu kysymään, kuinka kauan tätä rakkauden ja armon odotusta kestää. Elämä ilman Jumalaa on elämää ilman yhteyttä elämän antajaan. Elämä ilman Jumalaa on elämää ilman rakkauden lähdettä.

Kummallista on, että itkut, valitukset ja murheet tulevat myös niiden osaksi, jotka ovat Jumalan lapsia. Jeesus ennustaa omille oppilailleen vaikeita aikoja. ”Totisesti, totisesti, te saatte itkeä ja valittaa… Te joudutte murehtimaan…” Joskus tuntuu jopa siltä, että Jumala itse aiheuttaa ihmisille kärsimyksiä ja ahdistuksia. Jumalalla on omat suunnitelmansa ja omat aikataulunsa.

Nykyajan nautiskeleva ja hyvän olon tunteita tavoitteleva ihminen ei siedä sitä, että hän joutuu kärsimään ja odottamaan. Kivunsietokynnys on laskenut. Me haluamme kaiken onnen itsellemme, heti ja ilman viivytyksiä. Rahat on saatava ennakkoon ja rakkauskin mieluummin heti ja nopeasti.

Mutta aitoon ihmisyyteen ja Jumalan lapseuteen kuuluu se, että me joudumme odottamaan, odottamaan onnea ja odottamaan Jumalaa. Jeesuksen sanassa on syvä inhimillinen ja syvä hengellinen viisaus: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua…”

Rakkauden odottaminen tekee kipeää, onnen kaipaaminen kaivertaa sydäntä. Jumalan kanssa on samoin. Sellainen aika, jolloin ihminen janoaa Jumalaa, mutta ei näe häntä, on raskasta aikaa. Jumalan armon aikataulu voi tuntua pitkältä. Itkevän ihmisen odotus voi olla liian pitkä.

Ja silti oikeaan uskoon kuuluu sen sietäminen, että Jumala ei anna armoansa heti eikä silloin, kun me sen haluaisimme ottaa. Jumalan armon aika on Jumalan armon aikaa. Jos Jumalan armo olisi meidän ihmisten aikataulun mukaan otettavissa, silloin se ei enää olisi Jumalan armoa, vaan ihmisten omien toiveitten täyttämistä.

Täällä Kannelmäen seurakunnassa on Pentti Simojoen aikana kuunneltu viisaita viestejä herännäisyyden sydänäänistä. Paavo Ruotsalaisen yksi pysyvä opetus koko kirkollemme on ollut, että kristillinen usko on luonteeltaan odottavaa uskoa, siis sellaista uskoa, joka kestää ajan pitkittymistä ja armon odottamista.

Jeesuksen ensimmäinen sana meille siis on: vielä vähän aikaa, ei heti vaan vasta vähän ajan kuluttua. Uskoon kuuluu, että odotamme Jumalan armoa.

Mutta Jumalan armoa ei vain odoteta, vaan se myös saadaan ja voidaan omistaa. Mutta vaikka armo viipyy, se kyllä varmasti kerran tulee. Jeesus ei jätä omiaan loputtoman itkun, valituksen ja murheen keskelle. ”Te joudutte murehtimaan, mutta teidän tuskanne muuttuu iloksi.”

Jeesus käyttää vertausta, jota naiset voivat ymmärtää paremmin kuin me miehet. Mistähän muuten Jeesus, naimaton mies, tämän vertauksen olikaan keksinyt. ”Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa.” Lapsen synnytys on naiselle kivulias ja pitkä kokemus. Usein kuulee naisten – ja nykyään myös miesten – puhuvan siitä, kuinka kauan synnytys kesti. Pitkä synnytys, lyhyt synnytys – ajalla nämäkin mitataan. Pitkittynyt synnytys on usein merkki kovista kivuista, jopa vaarantuvasta tilanteesta.

Jumalan kanssa meille käy niin kuin naiselle synnytyksessä. Ensin on kipujen aikaa, sitten on ilojen aikaa. ”Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan, vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.”

Ajan mittaan Jumalan kanssa käy siis hyvin, jos ei tässä ajassa, niin kerran iankaikkisuudessa. ”Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

  • * *

Aika liittyy myös pappisviran tehtäviin. Yhtäältä papin tulee seistä ja istua niiden ihmisten vieressä, joiden aika on käynyt liian pitkäksi, siis niiden rinnalla, jotka kärsivät odottaessaan Jumalaa. Mutta toisaalta papilla on tehtävä kertoa myös siitä Jumalasta, joka ei loputtomiin anna odottaa itseään. Tärkein viesti sinun työssäsi, rakas virkaveli Sakari, on todistaa siitä Jumalasta, joka tulee muuttamaan ihmisten tuskat iloksi.

Kun sinua haastateltiin ennen kirkkoherran vaalia, sanoit näin: ”Haluan, että ne hyvät perinteet, joiden puolesta olemme tehneet töitä vuosikaudet, voisivat jatkua seurakunnassamme.” Yksi hengellinen perinne, jolle kannattaa pysyä uskollisena, on odottavan uskon viisaus.

Toinen Kannelmäen papin perinne on seurakuntalaisten ja seurakunnan pitkäaikainen tuntemus. On jotain hyvää siinä, että kirkkoherraksi tulee pian 47-vuotias mies, joka yli 40 vuotta on asunut Kannelmäessä tai sen kupeessa. Pappi, joka tuntee seurakuntalaisensa, osaa myös kuunnella ihmisiä.

Jeesuksen tavassa kohdata kiusaantuneet opetuslapset on jotain sanottavaa meille papeille ja tänään erityisesti sinulle, rakas veli Sakari. ”Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä.” Ja sitten Jeesus menee oppilaittensa luo ja kysyy: ”Sekö teitä askarruttaa…?”

Papin tulee opetella ”huomaamaan”, mitä ihmisten mielissä liikkuu ja mitä ihmisten tekee mieli Jumalalta kysyä. Tässä tarvitaan kohteliaisuutta ja ihmisten kunnioittamista, jopa pyhää varovaisuutta. Jeesuskin aloittaa lähimmäiskeskeisesti: ”Sekö teitä askarruttaa…?”

Kulje siis tuttujen seurakuntalaistesi keskellä, pysähdy heidän vierelleen, huomaa, mitä heidän mielissään liikkuu, kysele kohteliaasti. Ennen kaikkea: pidä seurakuntalaisiasi Jumalan ihmisinä, jotka odottavat armoa ja armon sanaa. Kun tätä armon sanaa jaat, silloin Herra itse antaa armonsa myös sinulle.

Eero Huovinen