Piispa Teemu Laajasalon saarna iltamessussa ja Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöiden siunaamisessa 18.1.2024 Tikkurilan kirkossa
Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.
Ef. 2:12–22
Rakkaat Lähetysseuran ystävät ja kaikki sanankuulijat täällä Tikkurilassa, hyvät lähetystyöhön siunattavat Lotta, Marjo ja Anu,
jos aloitan sanomalla, että elämme ihmeellisiä aikoja, se kuulostaa mitäänsanomattomalta. Viimeisten vuosien aikana lukemattomat puheenvuorot ovat alkaneet juuri noilla sanoilla. On huokaistu maailman muutosten alla. Ihmisten kestävyyttä on koeteltu ympäristökriisien, kulkutautikriisien ja lopulta eurooppalaisen sodan keskellä. Kriisit eivät ole peräkkäisiä, vaan nopeudessaan ja kokonaisvaltaisuudessaan niin merkittäviä, että ne muodostavat jonkinlaisen uuden todellisuuden kudelman.
Kun ympäröivä todellisuus muuttuu, kohdentuu muutospaine myös arvoihin. Vanhastaan koulun filosofian tunneilla on opetettu, että arvoja ei voi johtaa tosiasioista. Siitä, että jotain on, ei seuraa, että niin pitäisi olla. Viimeisten vuosien julkista keskustelua seuratessa tuntuu kuitenkin siltä, että tosiasiat ovat kovin nopeastikin muuttaneet ja muuttamassa myös meidän arvojamme. Esimerkkejä on monia.
Vain vähän aikaa sitten vastuullisen sijoittamisen yksinkertaisimpana perusohjeena oli aseteollisuuden ehdoton välttäminen. Viimeisten kuukausien aikoina eurooppalaisessa ja kansallisessa keskustelussa on kuitenkin eri tavoin vedottu ja suorastaan velvoitettu päättäjiä tekemään panostuksia kotimaisen ja eurooppalaisen aseteollisuuden lisäämiseen ja kehittämiseen. Kun maailma muuttuu, yhtäkkiä paheesta tuleekin hyve. Se, mitä aikaisemmin on pidetty vastuuttomana, tuleekin nyt vastuulliseksi. Jos rauha, terveys, vapaus ja koko elämä ovat uhattuna ja välttämättömänä ja viisaimpana ratkaisuna on kova asevarustelu, tuntuu johdonmukaiselta ja suorastaan velvoittavalta moraaliteolta rahoittaa kotimaista ja eurooppalaista aseteollisuutta. Silti samalla omassa mielessä kalvaa epäilys. Pitäisikö esimerkiksi vastuullisen sijoittamisen edelläkävijänä kunnostautuneen kirkon nyt julkisesti tehdä iso vastuullisen sijoittamisen strategian muutos ja rahoittaa aseteollisuutta – siirtää siis varoja sinne, mistä niitä aiemmin on nimenomaisesti yritetty pitää kaukana.
Toinen – ehkäpä vielä paljon läheisempi – esimerkki arvojen muutoksesta on puhe aidoista ja muureista. Vain vähän aikaa sitten puhe muureista ja aidoista liittyi mielikuvissamme lähinnä tunkkaiseen kansalliskiihkoiluun tai salaliittoteorioihin. Muurien rakentajia myös maailmalla lähinnä karnevalisoitiin tai moralisoitiin. Heitä pidettiin hulluina tai pahoina – tai hulluina ja pahoina. Jos joku olisi koto-Suomessa ehdottanut aidan rakentamista tai linnoitusten tekemistä itärajalle, hänet olisi laajamittaisesti ja nopeasti tuomittu jollain tavalla höyrähtäneeksi tai vaaralliseksi fanaatikoksi. Nyt täysin arkisessa keskustelussa ja vastuullisessa politiikan keskiössä suunnitellaan aitoja ja muureja. Äärimmäisestä on tullut keskivertoa, kiihkoiluna pidetty on muuttunut vastuunkannoksi.
***
Tämän päivän raamatunpaikassa on yksi ihmeellinen kiteytys. Apostoli Paavali sanoo, että Kristus hajotti kuolemallaan vihollisuuden muurin.
Vihollisuuden muuri. Aiemmissa suomalaisissa käännöksissä efesolaiskirjeessä puhutaan väliseinän purkamisesta tai aidan särkemisestä. Tässä puhutaan vihollisuuden muurin hajottamisesta.
Ajatus muurista on meille läheinen ja ymmärrettävissä. Me tunnistamme puheen fyysisestä muurista, joka erottaa ihmisiä. Vankilan muuri sulkee pahantekijän sisäänsä, pois yhteiskunnasta. Valtion muuri erottaa kansakunnat toisistaan. Omakotitalon pihamuuri piirtää rajan oman ja toisen tontin välille.
Me tunnistamme puheen myös henkisestä muurista ihmisten välillä. Puhumattomuuden muureista perheissä, suvuissa ja ystävien välillä. Muureista, jotka estävät tervehtimästä ja hymyilemästä. Muureista, jotka tekevät tapaamisen mahdottomaksi, vaikka ollaan näköetäisyydellä ja mitään fyysisiä esteitä ei ole. Muureista, jotka johtuvat ymmärtämättömyydestä erilaisten tai eri taustaisten ihmisten välillä. Muureista, jotka muistuttavat, että anteeksi ei voi antaa tai saada.
Muurilla on monta tehtävää. Se erottaa. Se vetää rajan. Se jakaa meihin ja heihin, itseen ja toiseen.
Olisiko hyvät ystävät kuitenkin niin, että usein muurin syvin tarkoitus ei ole sittenkään vain erottaa, vaan tarjota erottamalla jotain tärkeämpää. Muurin, aidan tai väliseinän tehtävänä on tarjota turvallisuutta, vapautta, huolettomuutta, pelottomuutta tai oma identiteetti. Erottaminen on väline, mutta ei ole syvin syy muurille.
Jos tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja, voi muurin rakentaminen olla niistä vähiten huono. Toisen valtion uhatessa puolustusaidan rakentaminen voi olla kansakunnalle olemassaolon kysymys. Yksittäinen ihminen voi taas joutua rakentamaan henkisen muurin itsensä ja toisen ihmisen välille suojatakseen omaa hyvinvointiaan. Toisen rajaaminen pois omasta elämästään voi olla jopa elämän ja kuoleman kysymys. Loukkaavia sanoja ei tarvitse loputtomasti kuunnella eikä väkivallan uhkaa sietää.
Ihmisten rakentamilla muureilla saadaan aikaiseksi jonkinlaista turvaa, huolettomuutta, pelottomuutta, vapautta ja omaa identiteettiä. Mutta muurilla on myös hintansa; ei pelkästään metrihinta piikkilankakaupasta tai rakennusliikkeiden tuntihinta muurin pystytystöille, vaan joku suurempi hinta. Muuri erottaa ja jättää jonkun toiselle puolelle. Muuri turvaa, mutta tekee samalla toisen vieraaksi. Muuri lahjoittaa oman tilan, mutta samalla rajaa oman toimintakentän pienemmäksi. Muuri luo oman identiteetin, mutta samalla vahvistaa myös toisen ihmisen toiseutta, erilaisuutta ja siten etäisyyttä.
Joskus kristittyjä rohkaistaan toimimaan muurin murtajina. Joskus meitä kutsutaan raja-aitojen ylittäjiksi. Se kuulostaa ylevältä ja jalolta. Mutta siinä on myös toinen puoli. Rajojen ylittäminen voi olla myös väkivaltaista – ylitse kaikkien rajojen meneminen voi kuulostaa yhtäältä kaikkia kutsuvalta ja kaikista ihmisistä välittävältä, mutta toisaalta nimenomaisesti toisten rajojen kunnioittamattomuudelta, kolonialistiselta tai kulttuurin suoja-aitojen kaatamiselta. Jos muuria yritetään murtaa yhdeltä puolelta, se voi tuntua toiselta puolelta pelottavalta.
Tämän päivän raamatunpaikassa olennaista on se, kuka muurin murtaa – kuka aidat särkee tai väliaidat purkaa. Hän on Kristus itse. Kristus ei murra muureja yhdeltä tai toiselta puolelta. Kristus murtaa muurin ylhäältä. Ei kummaltakaan puolelta, vaan ylhäältä. Ei maallisena taisteluna, vaan taivaallisena lahjana. Kristus murtaa sellaisia muureja, mitkä eivät ole ihmisen murrettavissa. Ja niin tehdessään Kristus yhdistää sellaista, mitä ihminen ei pysty yhdistämään.
Muurin murtaessaan Kristus samalla hetkellä itse myös tarjoaa sen, mitä mikään muuri ei voi tarjota – sen, mitä ihminen muureja rakentaessaan kaikkein eniten kaipaa. Sen turvallisuuden, sen vapauden, sen pelottomuuden, sen huolettomuuden ja sen oman identiteetin, mistä suurimmatkin ihmismuurit ovat vain heikkoja ja häilyviä haaveita.
***
Hyvät lähetystyöhön siunattavat, Hyvät Lotta, Marjo ja Anu,
te olette oppineita, kokeneita ja koeteltuja ammattilaisia. On merkittävää, että tämä kolmikko kirjaimellisesti myös todella lähtee maailman jokaiseen eri suuntaan – Nepaliin, Kolumbiaan ja Senegaliin, itään, länteen ja etelään. Jokaisessa näistä maista on ihmisiä omanlaistensa muurien takana, eri puolilla.
Älkää menkö vain yksin murtamaan muureja. Mutta työskennelkää taitavasti ja tehkää kaikkenne, että Kristus itse saisi ne murtaa. Ei yhdeltä puolelta, eikä toiselta puolelta, vaan ylhäältä. Niin, että jäljelle jäisi ihmisiä, jotka Kristuksen rakkauden vuoksi saavat kokea vapautta ja turvaa, huolta ja hyvinvointia, keskinäistä ymmärrystä ja toistensa sietämistä.
Lotta, Marjo ja Anu. Kristus muurien murtajana kutsuu teitä moninkertaiseen vieraanvaraisuuteen. Siihen, että te kohtaamisissanne kestätte keskeneräisyyttä, siihen, että te yhteistyössänne siedätte erimielisyyttä. Ja samalla Kristus kutsuu teitä kirkkaaseen käsitykseen Hyvän Jumalan lahjoittamasta ainutlaatuisesta rakkaudesta, mitä mikään tämän maailman viisaus tai vieraanvaraisuus ei voi antaa. Kun maailman todellisuus tuntuu muuttavaan arvojamme, lahjoittaa Kristus itse meille arvot, jotka muuttavat tämän todellisuuden.
Hajottakoon Kristus teidän työnne kautta vihollisuuden muurit. Hajottakoon Hän ne muurit, jotka yrittävät tehdä toisista ihmisistä vieraita ja muukalaisia. Hajottakoon Hän ne toivottomuuden muurit, jotka yrittävät synkistää mielet ja varastaa tulevaisuuden.
Rakentakoon Kristus muurien sijaan sen Jumalan asumuksen, sen temppelin, joka kokoaa vieraat ja muukalaiset yhteen Jumalan perheeksi. Muurin kivien sijaan olkaa te kivinä osa sitä rakennusta, jonka kulmakivenä on Kristus itse – Hän, joka lopulta murtaa myös muureista viimeisen ja vie kuolemasta elämään, täältä taivaaseen.
Aamen.